Tiera Laitinen

Me ja muut: kuka saa arvostella ja ketä?

Maaliskuussa kirjoitin Jussi Halla-ahon saamasta poliittisesta mielipidesyytteestä ja kritisoin sitä, kuinka eri tavalla yhteiskunnassamme suhtaudutaan toisaalta kantasuomalaisten, toisaalta tiettyjen muiden väestöryhmien arvosteluun. Nimimerkki Basset Hound kertoi kommentissaan Osmo Soininvaaran perustelleen käytäntöä sisä- ja ulkoryhmien erolla: omaa viiteryhmää eli "sisäryhmää" saa arvostella yleistäen ja rajustikin, vieraita eli "ulkoryhmää" ei. Tätä perustelua olen jossain muuallakin nähnyt tarjottavan, joten pohdinpa sitä vähän tarkemmin.

Ajatuksessa on kyllä oma järkensä. Itsestään saa aivan rauhassa kertoa vaikka millaisia kielteisiä asioita, jos itsetunto sen vain kestää. (Kokonaan eri asia on, että esimerkiksi työhaastattelussa se ei välttämättä ole järkevää.) Toisen ihmisen haukkuminen ja ikävien juorujen levittely sen sijaan on huonotapaista. Missä määrin tämän voisi yleistää myös ihmisryhmien väliseksi käytössäännöksi?

Ensimmäinen ongelma yleistämisessä on, että mielipiteen ilmaisun perusyksikkö on yksi ihminen, ei mikään ihmisryhmä. Jos joku sanoo "minä olen juntti", hän ilmaisee täysivaltaisesti oman käsityksensä: väitteen kohde on sama kuin väitteen esittäjä. Jos sen sijaan joku sanoo "suomalaiset ovat juntteja", hän ei ilmaise kaikkien suomalaisten kollektiivista käsitystä vaan edelleen vain oman yksityisen mielipiteensä, joka kuitenkin nyt koskee muitakin kuin häntä itseään. Väitteen kohde ei siis enää ole sama kuin väitteen esittäjä, vaikka tämä yksi suomalaisista olisikin.

Siirryttäessä yksilöstä ihmisryhmään otetaan ratkaiseva askel: ihmisryhmän arvostelu on aina muiden ihmisten arvostelua, vaikka arvostelija kuuluisikin kritisoimaansa ryhmään.

Arvostellessaan omaa viiteryhmäänsä arvostelija arvostelee samalla itseään. Ehkä tämä kritiikin kohdistaminen itseen muiden mukana tekee siitä hyväksyttävää? Jos arvostelija itse kestää arvostelunsa, muidenkin pitäisi se kestää?

Tosiasiassa omaa viiteryhmää arvostellaan useimmiten sellaisista vioista, jotka eivät koske arvostelijaa itseään. Väittäessään päissään surmaamista suomalaisten kansalliseksi ominaispiirteeksi Kalevan päätoimittaja ei kertonut, montako ihmistä hän itse on kännissä tappanut. Ihminen, joka sanoo "suomalaiset ovat juntteja", ei todennäköisesti pidä itseään junttina, vaan päin vastoin korostaa omaa ei-junttiuttaan: "Te muut olette paljon juntimpeja kuin minä."

Läheisille ihmisille voi tarvittaessa puhua varsin suoraankin, vieraampien kanssa on oltava varovaisempi ja kohteliaampi. Päteekö tämä myös kulttuuristen ryhmien välillä? Osittain ei, osittain kyllä. Yksittäinen suomalainen ei edes tunne useimpia muita suomalaisia, eikä siis ole mitään sellaista henkilökohtaista läheisyyttä, jonka perusteella hänen pitäisi sietää näiltä yhtään sen epäkohteliaampaa käytöstä tai puhetta kuin ulkomaalaisiltakaan. Kääntäen hän saa periaatteessa olla muiden kulttuurien edustajia kohtaan tasan yhtä epäkohtelias kuin toisia suomalaisia kohtaankin.

Toisaalta oman kulttuuripiirin sisällä kohteliaisuuden tai loukkaavuuden aste on helpompi arvioida. Arvostelu on helpompi pukea rakentavaan muotoon ja kohdistaa tarkasti todellisiin epäkohtiin niin, ettei se ole vain yleistävää mollaamista. Vieraan kulttuurin näennäisille epäkohdille voi olla myös loogisia syitä, joita on vaikeampi nähdä ulkopuolelta. Siksi vieraan kulttuurin arvostelussa pitää olla varovaisempi kuin oman.

Periaatetta ei kuitenkaan voi soveltaa yhteiskunnalliseen keskusteluun niin yksioikoisesti, että joitakin ihmisryhmiä saisi haukkua mielin määrin ja jotkin toiset ryhmät olisivat arvostelun yläpuolella. Viat ja puutteet näkee usein helpommin ulkoa kuin sisältä, ja siksi ulkopuolinen kritiikki on hyödyllistä kulttuurien kehittymiselle vaikka se karvaalta maistuisikin. Esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa puolestaan ihmisryhmien havaitut ominaisuudet ovat ratkaisevia pohdittaessa, paljonko kyseisten ryhmien edustajia on järkevää tänne päästää.

On myös muistettava, että sisäryhmän laajuus vaihtelee käsiteltävän aiheen mukaan. Kasvihuonekaasupäästöistä riideltäessä kaikki teollisuusmaat ovat samaa viiteryhmää, koska energiankäyttömme on samanlaista. Kielikysymyksissä suomenkieliset muodostavat kiinteän sisäryhmän, josta muut länsimaat (ehkä Viroa lukuun ottamatta) ovat niin ulkona kuin olla voi. Paitsi jos keskustellaan äänne- ja sanamerkkikirjoitustapojen eroista. Hyvän ruuan ominaisuuksista puhuttaessa tilanne on jo epämääräisempi: ruotsalaisten kanssa meillä suomalaisilla on vielä aika paljon yhteistä, mutta eteläeurooppalaiset eivät taida enää olla samaa sisäryhmää kanssamme. Kysykää vaikka Silvio Berlusconilta, onko Suomella ja Italialla yhteinen ruokakulttuuri...

Pitäisikö tapauskohtaisen sisä- ja ulkoryhmien määrittelyn jälkeen sitten välttää ulkoryhmän kritisoimista? Ei. Sehän tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi naiset eivät saisi arvostella miehiä sukupuolisyrjinnästä.

Entä jos sallimme ulkoryhmän arvostelun niissä asioissa, jotka koskevat ryhmien välisiä suhteita, ja kiellämme ainoastaan ulkoryhmän sisäisten asioiden arvostelun? Tämä kuulostaa jo paremmalta, koska syrjintä vapautuu sallituksi puheenaiheeksi ja naisilta kielletyksi alueeksi jää ainoastaan äijien keskinäinen toilailu. Samalla tosin vesittyy maahanmuuttajien arvostelukielto. He eivät nimittäin elä erillään valtaväestöstä. Esimerkiksi heidän tekemänsä rikokset kohdistuvat useimmiten valtaväestöön, ja jos jonkin maahanmuuttajaryhmän työllisyysaste on keskiarvoa pienempi, heidän nauttimansa sosiaaliturva on osin valtaväestön taskuista pois. Puhtaasti etnisen ryhmän sisäisiä asioita on vähän, useimmat koskettavat tavalla tai toisella muitakin samassa maassa eläviä. Sisäisiin asioihin puuttumisen kiellolla estettäisiin lähinnä vain vieraiden valtioiden ihmisoikeusrikkomusten arvostelu.

Vaatimus, ettei ulkoryhmää saisi arvostella, on pohjimmiltaan vain yritys torjua kritiikki sillä verukkeella, että sen esittäjä on väärä. Kyseessä on siis klassisen ad hominem -virheargumentoinnin muunnelma. Avoin ja tuloksellinen keskustelu edellyttää, että kaikki saavat arvostella kaikkia. Mitä vieraampaan arvostelu kohdistuu, sitä harkitsevammin ja hienotunteisemmin se on esitettävä. Jos jonkun tyylitaju tässä pettää, muut keskustelijat sitä tarvittavassa määrin paheksukoot - huonon maun tuomitseminen ei ole oikeuslaitoksen tehtävä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Minni (nimimerkki)

Monikulttuurisuus on ideologia, mitä ei saisi arvostella. Se on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Kuitenkin vain arvostelemalla ja kyseenalaistamalla perinteisiä kulttuureita, voidaan saada aikaan perusta ja toimintasuunnitelma, mille kaikille yhteinen kansalaisuus ja kulttuuri voidaan rakentaa.

Tähän tulokseen on Pathik Pathak tullut teoksessaan The future of multicultural Britain. Hän on sitä mieltä, että erityisesti vasemmiston, joka perinteisesti on ollut arvostelematta ja suhtautunut solidaarisesti maahanmuuttajien kulttuureihin, tulisi pysähtyä miettimään, kuinka poliittinen solidaarisuus on suunnattava, kun monikulttuurisuus selvästi on kriisissä. Vähemmistöjen ongelmistakin pitää voida puhua. Se on myös vähemmistöjen itsensä etu.

DS (nimimerkki)

Erinomainen kirjoitus!

Kansa vaatii lisää!

Ottiilia Tomera (nimimerkki)

Olipas pirullisen juonikkaasti punottu juttu, jonka kirjoittajan täytyy olla melkoisen älykäs. Jaksoivatkohan tietyt tahot kuitenkaan keskittyä näin elegantin ja harkitun hienotunteisen tekstin loppukappaleisiin asti? Kommenteista päätellen ei moni.

Tiera Laitinen, kirjoitat tavattoman hyvin. Kuten aina. Vahinko vain, että syydät useimmiten helmiä sioille.

Toimituksen poiminnat