*

Tiera Laitinen

Kansainvälisyyttä vai kontakteja?

Entinen opinahjoni muisti minua tohtorien uraseurantakyselyllä. Vastasinhan minä, kun kohteliaasti pyysivät. Yksi kysymys kuitenkin aiheutti päänvaivaa:

"Pitäisikö tohtorikoulutuksessa mielestäsi huomioida kansainvälisten kontaktien kehittyminen?"

Ongelma ei ollut siinä, ettei minulla olisi tietoa tai mielipidettä kysytystä asiasta. Asia on päinvastoin harvinaisen selvä, ainakin jos ajatellaan tohtorikoulutusta nimenomaan tutkijanuralle valmistavana koulutuksena: laaja kontaktiverkko on tutkijalle ensiarvoisen tärkeä, ja varsinkin vähemmän sosiaaliselle ihmiselle kontaktien hankkiminen ilman ohjaajan apua on tiedeyhteisön uutena tulokkaana hyvin vaikeaa. Verkostoituminen ei tapahdu itsestään. Ainoa järkevä vastaus kysymykseen on siis ehdoton kyllä.

Aloin kuitenkin epäröidä vastaustani, koska mielestäni tutkijanalku tarvitsee kansainvälisiä kontakteja. Kyselyn tekijä puolestaan voi tulkita vastaukseni niin, että tohtorikoulutettava tarvitsee kansainvälisiä kontakteja. Ja tulkinnan painotuserosta saattaa seurata jotain tutkintoon sisällytettävää pakollista kansainvälisyyskasvatusta, joka olisi parhaimmillaankin täysin hyödytöntä ajan tuhlausta.

Luonnontieteissä kansainvälisyyttä sinänsä ei tarvita mihinkään. Kotimainen yhteistyökumppani on päin vastoin parempi kuin ulkomaalainen: Keskustelu sujuu nopeammin, tarkemmin, vivahteikkaammin ja vähemmin ymmärrysvirhein kun keskustelijat puhuvat yhteistä äidinkieltään. Kumppani on maantieteellisesti lähempänä, joten häntä voi tavata useammin ja halvemmalla. Yhteisen kokemuspohjan ansiosta yksi jos toinenkin käytännön asia on itsestään selvä, eikä niistä neuvotteluun tarvitse tuhlata aikaa. Saman maan sisällä yhteishankkeen mahdollisesti vaatima byrokratia on paljon keveämpää kuin vastaavassa kansainvälisessä projektissa.

Olennaisin asia kumppanin valinnassa on kuitenkin tämän osaaminen: tutkimuksen kohde, asiantuntemus, käytettävissä olevat tutkimusresurssit ja taito hyödyntää niitä. Kontaktin mahdollinen kansainvälisyys on haitta, mutta loppujen lopuksi aika vähäinen haitta. Tutkimus itsessään on paljon vaikeampaa kuin kansainvälisyyden pikku ongelmien ylittäminen.

Suomen osuus maailman tieteellisistä julkaisuista on prosentin suuruusluokkaa: siinä on todennäköisyys, jolla osaavin kumppani löytyy kotimaasta. Eikä tutkijalle riitä yksi tai kaksi kontaktia, vaan mitä enemmän, sen parempi. Ammattitutkijan kontaktiverkostoksi riittävää tutkimusryhmien määrää näin pieneen maahan ei mahdu millään tieteenalalla. Kansainvälisyys on siis tutkimustyössä väistämätön rasite, jonka kanssa on elettävä.

Suomen akateemisissa piireissä kansainvälisyyteen liitetään aiheetonta hehkutusta ja tyhjänpäiväistä hospotipomilointia. Ulkomailla oleskelu lasketaan ansioksi riippumatta siitä, onko henkilö oppinut siellä jotain hyödyllistä vai tuhlannut kaiken aikansa kirjoittelemalla blogia suomalaiseen nettilehteen. Yliopistoissa ei ole ymmärretty, että kansainvälisyys on nykyään arkipäiväinen juttu, johon ei kannattaisi kiinnittää mitään erityistä huomiota.

Voisiko tutkijakoulutuksessa siis auttaa luomaan ei kansainvälisiä kontakteja, vaan tutkimustyön kannalta mahdollisimmin hyödyllisiä kontakteja? Todennäköisesti niistä suuri osa on kansainvälisiä, mutta entä sitten?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat