*

Tiera Laitinen

Muslimiterroristit, suomalaiskännääjät ja kollektiivinen vastuu

Brysselin tapahtumien jälkeen lehdistö on katsonut velvollisuudekseen ahkerasti muistutella, että niistä ei saa syyllistää kaikkia muslimeja. Muistutus on oikea ja aiheellinen. Euroopassa asuu kymmeniä miljoonia muslimeja, joista vain muutama kymmenen on viime vuosina toteuttanut terrori-iskuja. Vähän useampi lienee tukenut niitä tai lähtenyt islamistisoturiksi lähi-itään, mutta kyse on kokonaisuudessaankin hyvin pienestä vähemmistöstä kansanryhmän sisällä.

Länsimaisen oikeusvaltion keskeisiin periaatteisiin kuuluu, että kutakin ihmistä on käsiteltävä ensisijaisesti yksilönä, ei minkään viiteryhmänsä edustajana. Terroritekoihin ovat syyllisiä vain ne, jotka ovat niitä tehneet, niiden valmistelussa konkreettisesti avustaneet tai niihin suoraan kehottaneet. Ei kukaan muu.

Näissä muistutteluissa kuitenkin sivuutetaan asian kääntöpuoli: vaikka valtaosa muslimeista ei ole terroristeja eikä edes tue terrorismia, niin kuitenkin valtaosa terroristeista on tätä nykyä muslimeja. Muuallakin kuin Euroopassa, ja aivan erityisesti muualla: suurin osa islamistisesta terrorista tapahtuu muslimimaissa. Silloin se vain ei saa meillä yhtä suurta julkisuutta kuin omaan kulttuuripiiriimme kohdistuvat suhteellisen harvalukuiset iskut. Esimerkiksi pitkänäperjantaina pommi-isku tappoi "ainakin 30 ihmistä" Bagdadin lähellä – siis saman verran kuin Brysselin iskut. Tapaukselle riitti yksi pikku-uutinen.

Median vakiovieraat ovat jo ehtineet vakuutella, etteivät islamistiterroristit edusta oikeaa islamia, tai ettei heidän ajatuksillaan ole mitään tekemistä islamin kanssa. Viimeistään jälkimmäinen väite on järjetön. Islamistit saavat innoituksensa Koraanista ja Muhammedista kertovasta perimätiedosta aivan kuten muutkin muslimit. Heidän uskontulkintansa on joiltain olennaisilta osin erilainen kuin normaaleilla ei-terrorisoivilla muslimeilla, mutta niinhän kaikkien suurten uskontojen sisällä ja liepeillä on suuri joukko erilaisia suuntauksia, lahkoja ja tulkintoja. Jokaisen uskovan mielestä hänen oma tulkintansa on tietysti se oikea – muunlainen ajattelu olisi mieletöntä – mutta ei ole olemassa mitään tapaa objektiivisesti todeta yhtä tulkintaa toista oikeammaksi. Sunni-islamissa ei edes ole mitään paavin tai kirkolliskokouksen kaltaista ylintä auktoriteettia, jolla periaatteessakaan olisi tähän oikeus edes kyseisen suuntauksen sisällä.

Koska islamia voi tulkita ja soveltaa myös rauhanomaisesti, kuten esimerkiksi suomalaiseen yhteiskuntaan täydellisesti sopeutuneet tataarit hienosti osoittavat, islam itsessään ei välttämättä ole ongelma. Mutta sen sijaan Daesh, al-Qaida, Boko haram ja muut osoittavat, että islamilla on vakava terrorismiongelma.

*

Kulttuurisen viiteryhmä kollektiivisen vastuun ajatusta on ehkä helpompi lähestyä läheisemmän asian kautta. Kuten tunnettua, alkoholin kokonaiskulutus on Suomessa eurooppalaista keskitasoa, mutta juomistavat ovat meillä humalahakuisemmat kuin Länsi- ja Etelä-Euroopassa. Myös kännissä tehdyt tapot ovat meillä yleisempiä kuin kulttuuris-taloudellisessa viiteryhmässämme – niin paljon yleisempiä, että ne nostavat Suomen henkirikosasteen selvästi Länsi-Euroopan keskiarvojen yläpuolelle. Ilman kännitappoja ja kännitappeluja Suomi olisi yksi Euroopan ja koko maailman väkivallattomimmista maista. Mutta kun ei ole.

Suuri enemmistö suomalaisista ei milloinkaan syyllisty kännitappoon eikä hyväksy sellaisia, aivan kuten suuri enemmistö muslimeista ei milloinkaan syyllisty terrorismiin. Silti suomalaisessa kulttuurissa on jotain, mikä altistaa meitä kännitappojen esiintymiselle.

Altistavia tekijöitä voi olla moniakin, eikä niiden erittely ole tämän saarnan varsinainen aihe. Nostan kuitenkin esiin yhden esimerkin. Meillä humaltumista perjantai-illan juhlissa pidetään normaalina, jopa oletettuna käytöksenä, ja jutuille tuiterissa toilailuista nauretaan kuin hyvillekin vitseille. Kun humalajuominen on näinkin pitkälle sosiaalisesti hyväksyttyä, ei tarvitse lipsahtaa kovin pitkälle hyväksytyn tuolle puolen, kun seuraukset voivat olla kohtalokkaita. Jos reagoisimme kertomuksiin kännissä sekoiluista ja sammumisista esimerkiksi säälivällä, paheksuvalla hiljaisuudella naureskelun sijaan, voisi kulttuurimme tältä osin sivistyä.

Suomalainen juomakulttuuri ja sitä säätelevät sosiaaliset normit eivät ole mitään muuta kuin meidän suomalaisten tekojemme ja sanomistemme summa. Siksi meillä kaikilla on kollektiivinen vastuu kulttuurimme ominaisuuksista. Se ei tee meistä tavallisista suomalaisista suoraan syyllisiä yhteenkään kännitappoon tai muuhun rikokseen. Mutta meidän tulisi ymmärtää, että jokapäiväinen käytöksemme rakentaa huomisen suomalaista kulttuuria. Uusinnammeko sellaisia tapoja ja normeja, jotka ohjaavat epävakaita yksilöitä etsimään lohtua viinapullosta ja siten johtavat toistuviin kännisekoiluihin ja murhenäytelmiin; vai ohjaammeko kukin omalta pieneltä osaltamme kulttuuriamme suuntaan, jossa iloa ja lohtua etsitään terveemmin ja turvallisemmin tavoin? Se, miten kannamme kollektiivisen vastuumme, vaikuttaa tilastollisella tasolla tulevien sukupolvien onneen ja turvallisuuteen.

*

Siinä missä suomalainen kulttuuri antaa aineksia vahingolliseen kännäämiseen, islamilainen usko tai kulttuuri antaa aineksia islamismiin. Kännääminen voi pahimmassa tapauksessa johtaa edelleen kännitappoon ja islamismi terrori-iskuun. Syyllisyys on kummassakin tapauksessa yksin tekijän, mutta taustakulttuurilla on itsetutkiskelun paikka siinä, miksi sen piirissä ajautuu näin sairaalle polulle useampia yksilöitä kuin muissa kulttuureissa.

Julkisessa keskustelussa tätä aihetta on islamin ongelmien osalta häveliäisyyssyistä vältelty. Tilalle on tarjottu selittelyjä kotouttamisen epäonnistumisesta ja syrjäytymisestä. Nämä selitykset eivät vakuuta, sillä syrjäytymistä on muissakin väestöryhmissä, mutta se ei esimerkiksi kantaväestön keskuudessa johda terroristiorganisaatioiden syntyyn. Mitä kotoutumiseen tulee, poliittisesti korrekti keskustelu tuntuu kokonaan ohittavan sen, että maahanmuuttajat eivät ole mitään Pavlovin koiria vaan täysivaltaisia aikuisia ihmisiä, joilla on vapaa tahto ja siten vastuu omista tekemisistään. Yhteiskunta voi auttaa ja tukea kotoutumisessa, mutta ei tehdä sitä kenenkään puolesta. Siksi kausatiivinen puhe "kotouttamisesta" on jo lähtökohtaisesti harhaanjohtavaa. Ratkaisevaa on kotoutujan oma tahto tai sen puute, johon hänen taustakulttuurinsa voi vahvasti vaikuttaa.

Lapsena opittu kulttuuri ei predestinoi ketään yksilöä mihinkään, mutta suurten ihmisjoukkojen tasolla tilastolliset lainalaisuudet johtavat siihen, että kaikki, mihin kulttuuri ja ulkoiset olosuhteet antavat riittävästi aineksia, myös tapahtuu. Mielestäni muslimeilla on kollektiivinen vastuu miettiä, mikä heidän kulttuurissaan tai uskossaan antaa aineksia terrorismiin, ja mitä he itse voisivat tehdä asiaintilan muuttamiseksi. Aivan kuten suomalaisilla on kollektiivinen vastuu miettiä, mikä kulttuurissamme kannustaa ongelmajuomiseen, ja mitä sen vähentämiseksi voisi tehdä. Kyse ei siis ole mistään jokapäiväisistä katumusharjoituksista tai irtisanoutumisista, mutta tietty kollektiivinen nöyryys, itsekritiikki ja muutosvalmius ovat kehityksen ehto.

Jos islamin ongelma on osittainen yhteensopimattomuus länsimaisten arvojen kanssa, on jokaisen tänne muuttavan myös ymmärrettävä ja hyväksyttävä se, että länsimaahan muuttamalla hän hyväksyy meidän arvomme ja hylkää omansa niiltä osin, kuin ne ovat ristiriidassa. Tänne muuttaminen on nimittäin jokaiselle täysin vapaaehtoista. Länsimaisten yhteiskuntien on kehdattava vaatia tätä ja valvottava sen toteutumista.

Toisaalta länsimaiden on harkittava entistä tarkemmin, missä määrin meidän on järkevää tuputtaa omia arvojamme ja yhteiskuntamalliamme muslimimaihin, jos se saa aikaan niin rajuja vastareaktioita kuin nyt nähdään. Uskomme mielellämme, että esimerkiksi käsityksemme ihmisoikeuksista ovat universaaleja. Ajattelen itsekin niin. Mutta on oltava realisti toteutuksen suhteen: edistysaskelet ovat kestäviä vain, jos ne tapahtuvat paikallisten ihmisten omasta halusta ja omista lähtökohdista käsin. Tämä voi edellyttää syvälle meneviä kulttuurin muutoksia, jotka vievät aikaa, ja joita ei voi pakottaa ulkoa käsin. Hyvän esimerkin voi toki tarjota.

Meillä kaikilla ihmisillä on vastuu siitä, että siirrämme oman kulttuurimme seuraavalle sukupolvelle vähintään yhtä sivistyneenä ja terveenä kuin olemme saaneet sen vanhemmiltamme. Mieluummin vähän parempana. Itse kukin miettiköön siis tykönään ja yhdessä maanmiestensä kanssa, miten voisi edistää oman kulttuurin kielteisten lieveilmiöiden siirtymistä kulttuurihistorian roskakoriin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Toimituksen poiminnat