*

Tiera Laitinen

Varieng ilmentää tiedepolitiikkamme päämäärättömyyttä

Mikä on suomalaisen sivistyksen keskeisin painopistealue? Mikä on se erityisosaamisemme, johon panostamalla kannamme oman kortemme maailman kulttuurisen rikkauden kekoon?

Tiedepolitiikkamme vastaus on: englannin kieli. Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen yhteydessä toimiva englannin tutkimusyksikkö Varieng on ainakin oman ilmoituksensa mukaan Suomen suurin humanistisen alan tutkimusyksikkö. Se työllistää noin 60 henkilöä ja saa rahoitusta Suomen Akatemialta tutkimuksen "huippuyksikkönä". Varieng itse määrittelee toimintansa tarkoituksen näin:
"Englannin kielen vaihtelun, kontaktien ja muutoksen tutkimusyksikössä (VARIENGissa) tutkitaan kuinka englannin kieli vaihtelee maantieteellisesti ja sosiaalisesti sekä viestintätilanteen mukaan ja kuinka se muuttuu ajassa."
Englannin kielessä on paljon mielenkiintoista tutkittavaa. Variengin tekemä tutkimus on arvokasta, koska se syventää ihmiskunnan kollektiivista ymmärrystä yhdestä kulttuurinsa osa-alueesta. Monilla tutkimustuloksilla on lisäksi käytännön sovelluksia esimerkiksi kielenopetuksen kehittämisessä.

Mutta miksi tuota tutkimusta on tehtävä juuri Suomessa ja suomalaisen yhteiskunnan varoilla? Jäisikö se muuten tekemättä? Eikö englanninkielisillä mailla ole varaa tutkia itse omaa kieltään? Miksi meidän pitää panostaa mieluummin englannin kuin esimerkiksi suomen tutkimiseen?

Päämääräharkinta ohjaisi panostamaan suomen kieleen

Jokaisessa elävässä kielessä riittää tutkittavaa periaatteessa rajattomasti. On arvovalinta ja resurssien kohdennuskysymys, kuinka syvälle kussakin kielessä halutaan kaivautua ja kuinka tarkasti yksityiskohtiin pureutua.

Tärkeimmät englanninkieliset maat kuuluvat maailman suurimpiin ja vauraimpiin. Niillä on yllin kyllin varaa oman kielensä tutkimiseen, ja kyllä sitä niissä tutkitaankin. Suomessa tehtävä englannin tutkimus on pisara valtameressä. Jos sitä ei tehtäisi meillä, vastaava tutkimus tehtäisiin ainakin olennaisimmilta osiltaan jossain muualla.

Suomea sen sijaan puhutaan pääkielenä vain Suomessa. Ulkomaisissa yliopistoissa suomen kielen laitoksia on tietääkseni vain muutama, ja ne muutamatkin ovat pieniä. Suomea ei paljoa tutkita maamme rajojen ulkopuolella. Toisin kuin englannin tapauksessa, se suomen tutkimus, mikä meillä jää tekemättä, todellakin jää tekemättä.

Koska suomea tutkitaan vähemmän kuin englantia, siinä olisi tarjolla keskeisempiä ja perustavanlaatuisempia vielä selvittämättömiä tutkimusaiheita. Suomeen keskittymällä suomalaiset tutkijat pääsisivät siis paneutumaan tieteellisesti merkittävämpiin kysymyksiin. Suomi myös kuuluu pienehköön omalaatuiseen kieliperheeseen, joten ylitutkittujen indoeurooppalaisten kielten ominaisuuksista poikkeavat suomen piirteet olisivat erityisen mielenkiintoisia yleisen kielitieteen kannalta.

Objektiivisten tieteellisten perusteiden ohella toinen syy, miksi meillä pitäisi keskittyä suomen sekä vähemmistökieltemme tutkimiseen, on aiheen kansallinen merkitys. Suomen kieli on keskeinen osa suomalaista identiteettiä: se kantaa muistojamme, perinnettämme ja kulttuuriamme. Sen avulla ilmaisemme parhaiten tunteemme, ajatuksemme ja tarkoituksemme. Se on suomalaisen yhteiskunnan korvaamaton sideaines ja henkinen peruskivi. Ilman suomea ei olisi Suomea.

Suomen kieli on tärkein ja omaperäisin lahjamme ihmiskunnan monimuotoisuuden hyväksi. Ilman omaa kieltämme Suomi olisi maailman kulttuurien kirjastossa vain haalistunut valokopio naapuriniteestä, muutamalla omaperäisellä marginaalihuomautuksella täydennettynä. Ainutlaatuisen kielemme ansiosta emme ole kopio emmekä uusintapainos, vaan itsenäinen teos. Keskittämällä kielentutkimuksemme voimavarat suomen kieleen tuottaisimme siis suurimman hyödyn ja ilon paitsi omalle kansallemme, myös koko ihmiskunnalle.

Sokea tiedepolitiikka kannustaa tylsämielisiin valintoihin

Englannin tutkimukseen panostaminen ei ole perusteltavissa kokonaishyötyajattelulla, kuten edellä esitin, mutta akateeminen psykologia ja käytössä olevat tieteen ohjausmekanismit johtavat siihen luonnollisella tavalla.

Englannin kielen laitosten olemassaolo yliopistoissamme on hyödyllistä ja suorastaan välttämätöntä: yhteiskunnan näkökulmasta niiden päätehtävä on kouluttaa englannin opettajia, tulkkeja ja kääntäjiä. Jotta koulutus olisi laadukasta, kouluttajien on pidettävä asiantuntemuksensa ajan tasalla seuraamalla oman alansa eli tässä tapauksessa englannin kielen kansainvälistä tutkimusta.

Pääosa asiantuntijoista kokisi kuitenkin pelkän tutkimuksen passiivisen seuraamisen turhauttavana: se olisi seinäkukkasena nyhjöttämistä tieteen tanssiaisissa. Hyvä asiantuntija haluaa myös osallistua keskusteluun ja tuoda siihen oman näkökulmansa. Se onnistuu vain omaa tutkimusta tekemällä. Jos tähän ei olisi Suomen yliopistoissa mahdollisuutta, osa englannin tuntijoista todennäköisesti siirtyisi töihin muualle, loput leipääntyisivät työhönsä ja opetuksen taso laskisi.

Hieman ilkeästi sanottuna englannin tutkimus yliopistoissamme on siis alan professorien ja dosenttien harrastuskerhotoimintaa, joka suomalaisten on kustannettava, jotta nämä tekisivät myös rahoittajiaan hyödyttävää työtä kansainvälisten hiekkalaatikkoleikkiensä ohella. Kerhotoiminnan välttämättömyys yliopisto-opettajien motivoijana ei kuitenkaan vielä riitä selittämään, miksi ainelaitosten lisäksi on olemassa erillinen suuri tutkimusyksikkö ja miksi se on valittu saamaan Akatemian huippuyksikkörahoitusta.

Kun jokin tutkimusala menestyy, se saa lisää rahoitusta, jolloin ala kasvaa ja uusia yksiköitäkin putkahtelee kuin itsestään. Menestyksen mittareina käytetään etenkin kansainvälisten julkaisujen ja niihin tehtyjen viittausten määrää sekä ulkomaisten asiantuntijoiden arviointeja.

Julkaisuja ulkomaisissa lehdissä kertyy luonnollisesti helpoiten aloilla, joilla aikaa ei kulu kotimaiseen julkaisemiseen. Kotimaisia julkaisuja ei arvosteta vertailukelpoisesti, koska yliopistojen arvomaailmassa sata lukijaa jossain muualla on aina arvokkaampi asia kuin kaksisataa lukijaa Suomessa. Hyvin pienillä tutkimusaloilla viittauksia kertyy hitaammin, koska mahdollisia viittaajia eli toisia tutkijoita on niin vähän. Asiantuntija-arvioinnissa suuret alat hyötyvät siitä, että arvioijilla on tapana vetää kotiinpäin: he antavat helpoimmin parhaat arviot tutkimukselle, joka on mahdollisimman lähellä heidän omaa tutkimustaan. Niinpä mahdollisimman epäomaperäisen massatutkimuksen tekijällä on suurin todennäköisyys saada arviointipaneeliin juuri omaa aihetta puoltava jäsen.

Rahoitusjärjestelmän hurskaana tarkoituksena on palkita ja edistää tutkimuksen laatua. Todellisuudessa se palkitsee ja edistää suurimman lauman mukana kulkemista, toki sentään parhaiten lauman kärjen tuntumassa kulkemista. Omien polkujen etsimisestä ja itsenäisestä ajattelusta sen sijaan rangaistaan. Ei siis ihme, että kielentutkimuksen rahoituksesta kilpailtaessa parhaiten on menestynyt kaikista mahdollisista vaihtoehdoista tylsämielisin: englanti.

Voisiko olla toisin?

Kansainvälisten muotivirtausten apinointi ei ole pelkästään kielteinen asia. Kun ulkomailla keksitään jotain hyödyllistä, niin matkimallahan se meillä opitaan ja otetaan hyötykäyttöön. Mutta jos haluamme hyötymisen lisäksi hyödyttää, meillä on oltava jotain omaperäistä annettavaa.

Kun tieteen ainoa kriteeri on julkaisumekanistisesti mitattu laatu, tuloksena on hyvälaatuista perässähiihtoa. Nykyistä tiedepolitiikkaa ohjaa pyrkimys pinkoa kärkijoukoissa ensimmäisten kantapäillä suunnasta piittaamatta. Voisimmeko myös valita muutaman suunnan, joihin itse haluamme edetä, ja toimia niillä alueilla ladunavaajana?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Timo Elonen (nimimerkki)

Variengin tutkimuksista tietämättömänä on vaikea ottaa kantaa siihen. Ainakaan täysin vääriä eivät sinun olettamuksesi ole. Pahaa pelkään, että asiat ovat juuri kuten sanot. Suomen kielen tutkimuksesta minulla on uskomus, että suhtautumalla tieteeseen tieteellä eikä ennakkoasenteella ja -luulolla voitaisiin osoittaa sukulaisuus turkin ja suomen kielen välillä. Ei aika jolloin emme missään nimessä halunneet olla mongoleja ole sittenkään niin kaukana, ja turkin kielestä johtaa tie mongoliaan vaikka sekin on pitkä.

Ruotsissa asuvana tunnet varmaan runolainauksen:

"Han talte med bönder på böndernas vis,
och med lärde men på latin"

Nykyään tuon latinan paikan on vain ottanut englanti. Siis että sivistystä ei voi olla kuin englannin kielellä. Maalaisilla on sitten omat kielensä. Hämmästyin itsekin tänään lukiessani Göteborgspostenin nettilehdestä, että Ruotsissa on 500 erilaista tutkintoon johtavaa koulutusta kokonaan englannin kielellä. Chalmersilla (tekninen yliopisto Gbg:ssa, 10 000 opiskelijaa) kaikki maisterikoulutukset ovat englannin kielellä. Artikkeli olikin kirjoitettu tehdyn väitöskirjan johdosta, jossa tutkittiin onko opetuksen taso laskenut. Oppiminen ja muistiinpanojen tekeminen ei nimittäin ole yhtä tehokasta vieraalla kielellä kuin mitä se olisi äidinkielellä.

Tämä nyt sivuaa aihettasi vain englannin yliarvostusta koskien. Kyllä Suomessa pitäisi säilyttää suomenkieliset yliopistot, vaikka kansainvälisyyttäkin tarvitaan.

ylern optimisti (nimimerkki)

Antoipa ajattelemisen aihetta artikkeli suomen kielen opiskelusta ja käytöstä.

Olen täysin ja jyrkästi samaa mieltä.

Minni (nimimerkki)

Valtion tuottavuusohjelma kuristaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta. Pienten kielialueitten tulee huolehtia eduistaan. Kyllä isot ilman meitäkin pärjäävät.

http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2910

Toimituksen poiminnat