Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Tue, 07 Feb 2017 19:47:48 +0200 fi Entä jos EU olisi noutopöytä? http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231034-enta-jos-eu-olisi-noutopoyta <p>Jos minun pitäisi nimetä ulkomainen nykypoliitikko, jota eniten arvostan, valitsisin Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin Theresa Mayn.</p> <p>Ennen juhannuksen 2016 brexit-äänestystä May kannatti Britannian pysymistä Euroopan unionin jäsenenä. Mutta kun vastakkainen kanta voitti, hän ryhtyi päättäväisesti edistämään äänestäjien enemmistön tahtoa. Hän haluaa edelleen säilyttää hyvät yhteistyösuhteet unioniin, mutta ei tingi siitä, että Britannia ottaa takaisin itselleen päätäntävallan niissä asioissa, jotka eron puolesta äänestäneille olivat tärkeimpiä. Tämä vaikuttaa aivan siltä, kuin pääministeri näkisi itsensä kansan palvelijana!</p> <p>Britannian ero herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia unioniin ainakin toistaiseksi jäävän Suomen kansalaisena. Toisaalta arvostan brittien valintaa ja toivon heille menestyksekästä itsenäisyyden lisäystä. Toivon myös, että EU:n eliitti ottaisi tapahtuneesta opikseen ja muuttaisi kurssia suuntaan, jonka suurempi osa eurooppalaisista voisi hyväksyä. Toisaalta Britannia on tähän asti usein edustanut unionissa järjen ääntä ja ollut liittovaltiokehityksen tärkein jarruttaja, joten minua harmittaa menettää heidät. Pelkään, että jos EU-eliitti ei suostu ottamaan opikseen, meno unionissa muuttuu entistäkin hullummaksi ja liittovaltiota aletaan rakentaa entistäkin kiihkeämmin.</p> <p>Entä haluaisinko Suomen seuraavan Britannian esimerkkiä? En vielä. Mutta jos unioni jatkaa nykyisellä linjallaan, ei välttämättä ole enää kaukanakaan se päivä, kun alan pitää EU:sta eroamista Suomen etujen mukaisena ratkaisuna.</p> <p>Nykymaailmassa monet asiat kemikaalien turvallisuustestauksesta sääsatelliitteihin kannattaa tehdä kansainvälisenä yhteistyönä. Samoin vapaakauppa on hyödyttänyt niin Suomea kuin muitakin EU-maita. Jos EU tyytyisi olemaan kauppaliitto ja Euroopan maiden yhteistyön väline, se olisi mielestäni hieno asia.</p> <p>Ongelma on, että nykyinen EU-eliitti ei tyydy siihen. EU:sta ollaan tekemässä imperiumia, joka määräilee yhä enemmän ja useammilla aloilla jäsenmaidensa sisäisiä asioita. Alkuperäinen Euroopan yhteisö synnytettiin rauhanprojektiksi, mutta nykykomissaarien visiot aina vain laajenevasta supervallasta eivät minusta oikein kuulosta siltä. &quot;Yhteistyöksi&quot; kutsuttua keskusjohtoisuutta lisätään jatkuvasti, vaikka yksi jos toinenkin jäsenmaa haraa vastaan.</p> <p>Vastaan hangoittelijoille ja myös Britannialle EU-kellokkaat ovat useampaankin otteeseen todenneet, että EU ei ole mikään noutopöytä, josta voisi noukkia vain miellyttävät yhteistyön muodot. Ei ole ei, ja ehkäpä vika onkin juuri siinä.</p> <p>Nykyään on muotia puhua palveluista ja kutsua ihmisiä asiakkaiksi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Entä jos EU:kin oppisi näkemään itsensä valtioliiton tai liittovaltion sijasta itsenäisten kansojen palvelukeskuksena ja jäsenmaat asiakkainaan? Toisin sanoen EU tarjoaisi jäsenmailleen yhteistyöhön perustuvia ratkaisuja elämän eri aloilla, ja kukin jäsenmaa ostaisi juuri ne palvelut, jotka haluaisi. Tietyn palvelun ostaessaan jäsenmaan tulisi tietenkin myös sitoutua niihin ehtoihin ja velvollisuuksiin, joita juuri sen alan yhteistyön tehokas järjestäminen edellyttäisi.</p> <p>Yhteistyö kehittyisi niillä aloilla, joilla jäsenmaat kokisivat sen hyödylliseksi. Jäsenmaat säilyttäisivät itsemääräämisoikeutensa ja omaleimaisuutensa niissä asioissa joissa haluaisivat. Unioniin muodostuisi varmasti erilaisia tiiviimpiä ytimiä ja vähemmän osallistuvia ulkojäseniä, mutta entä sitten? Sellaista se vapaus on.</p> <p>Tällaisessa mallissa EU joutuisi jatkuvasti miettimään, miten se voisi parhaiten olla hyödyksi jäsenmailleen. Joissain asioissa se joutuisi ehkä jopa kilpailemaan muiden kansainvälisten järjestöjen kanssa siitä, kuka järjestää hyödyllisintä ja edullisinta yhteistyötä. Silloin eurooppalainen yhteistyö kehittyisi evolutiivisesti nykyisen keskusjohtoisuuden sijaan.</p> <p>Eurooppalaisilla on paljon yhteisiä etuja, joita olisi tehokkainta edistää yhdessä. Siksi toivon että EU nöyrtyy, myöntää federalismimopon karanneen käsistä, ja peruuttaa nykyistä paljon löyhemmäksi yhteisöksi, joka keskittyisi vapaakauppaan ja tekniseen yhteistyöhön jättäen direktiivitehtailun. Maahanmuuton kaltaiset yhteiskunnan perustuksiin käyvät asiat pitäisi jättää kunkin jäsenmaan kansallisen itsemääräämisoikeuden piiriin. Yhteisvaluutan voisi myös purkaa sovussa ja hallitusti. Sellaiseen yhteisöön Britanniakin varmaan haluaisi aikanaan liittyä takaisin.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Jos minun pitäisi nimetä ulkomainen nykypoliitikko, jota eniten arvostan, valitsisin Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin Theresa Mayn.

Ennen juhannuksen 2016 brexit-äänestystä May kannatti Britannian pysymistä Euroopan unionin jäsenenä. Mutta kun vastakkainen kanta voitti, hän ryhtyi päättäväisesti edistämään äänestäjien enemmistön tahtoa. Hän haluaa edelleen säilyttää hyvät yhteistyösuhteet unioniin, mutta ei tingi siitä, että Britannia ottaa takaisin itselleen päätäntävallan niissä asioissa, jotka eron puolesta äänestäneille olivat tärkeimpiä. Tämä vaikuttaa aivan siltä, kuin pääministeri näkisi itsensä kansan palvelijana!

Britannian ero herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia unioniin ainakin toistaiseksi jäävän Suomen kansalaisena. Toisaalta arvostan brittien valintaa ja toivon heille menestyksekästä itsenäisyyden lisäystä. Toivon myös, että EU:n eliitti ottaisi tapahtuneesta opikseen ja muuttaisi kurssia suuntaan, jonka suurempi osa eurooppalaisista voisi hyväksyä. Toisaalta Britannia on tähän asti usein edustanut unionissa järjen ääntä ja ollut liittovaltiokehityksen tärkein jarruttaja, joten minua harmittaa menettää heidät. Pelkään, että jos EU-eliitti ei suostu ottamaan opikseen, meno unionissa muuttuu entistäkin hullummaksi ja liittovaltiota aletaan rakentaa entistäkin kiihkeämmin.

Entä haluaisinko Suomen seuraavan Britannian esimerkkiä? En vielä. Mutta jos unioni jatkaa nykyisellä linjallaan, ei välttämättä ole enää kaukanakaan se päivä, kun alan pitää EU:sta eroamista Suomen etujen mukaisena ratkaisuna.

Nykymaailmassa monet asiat kemikaalien turvallisuustestauksesta sääsatelliitteihin kannattaa tehdä kansainvälisenä yhteistyönä. Samoin vapaakauppa on hyödyttänyt niin Suomea kuin muitakin EU-maita. Jos EU tyytyisi olemaan kauppaliitto ja Euroopan maiden yhteistyön väline, se olisi mielestäni hieno asia.

Ongelma on, että nykyinen EU-eliitti ei tyydy siihen. EU:sta ollaan tekemässä imperiumia, joka määräilee yhä enemmän ja useammilla aloilla jäsenmaidensa sisäisiä asioita. Alkuperäinen Euroopan yhteisö synnytettiin rauhanprojektiksi, mutta nykykomissaarien visiot aina vain laajenevasta supervallasta eivät minusta oikein kuulosta siltä. "Yhteistyöksi" kutsuttua keskusjohtoisuutta lisätään jatkuvasti, vaikka yksi jos toinenkin jäsenmaa haraa vastaan.

Vastaan hangoittelijoille ja myös Britannialle EU-kellokkaat ovat useampaankin otteeseen todenneet, että EU ei ole mikään noutopöytä, josta voisi noukkia vain miellyttävät yhteistyön muodot. Ei ole ei, ja ehkäpä vika onkin juuri siinä.

Nykyään on muotia puhua palveluista ja kutsua ihmisiä asiakkaiksi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Entä jos EU:kin oppisi näkemään itsensä valtioliiton tai liittovaltion sijasta itsenäisten kansojen palvelukeskuksena ja jäsenmaat asiakkainaan? Toisin sanoen EU tarjoaisi jäsenmailleen yhteistyöhön perustuvia ratkaisuja elämän eri aloilla, ja kukin jäsenmaa ostaisi juuri ne palvelut, jotka haluaisi. Tietyn palvelun ostaessaan jäsenmaan tulisi tietenkin myös sitoutua niihin ehtoihin ja velvollisuuksiin, joita juuri sen alan yhteistyön tehokas järjestäminen edellyttäisi.

Yhteistyö kehittyisi niillä aloilla, joilla jäsenmaat kokisivat sen hyödylliseksi. Jäsenmaat säilyttäisivät itsemääräämisoikeutensa ja omaleimaisuutensa niissä asioissa joissa haluaisivat. Unioniin muodostuisi varmasti erilaisia tiiviimpiä ytimiä ja vähemmän osallistuvia ulkojäseniä, mutta entä sitten? Sellaista se vapaus on.

Tällaisessa mallissa EU joutuisi jatkuvasti miettimään, miten se voisi parhaiten olla hyödyksi jäsenmailleen. Joissain asioissa se joutuisi ehkä jopa kilpailemaan muiden kansainvälisten järjestöjen kanssa siitä, kuka järjestää hyödyllisintä ja edullisinta yhteistyötä. Silloin eurooppalainen yhteistyö kehittyisi evolutiivisesti nykyisen keskusjohtoisuuden sijaan.

Eurooppalaisilla on paljon yhteisiä etuja, joita olisi tehokkainta edistää yhdessä. Siksi toivon että EU nöyrtyy, myöntää federalismimopon karanneen käsistä, ja peruuttaa nykyistä paljon löyhemmäksi yhteisöksi, joka keskittyisi vapaakauppaan ja tekniseen yhteistyöhön jättäen direktiivitehtailun. Maahanmuuton kaltaiset yhteiskunnan perustuksiin käyvät asiat pitäisi jättää kunkin jäsenmaan kansallisen itsemääräämisoikeuden piiriin. Yhteisvaluutan voisi myös purkaa sovussa ja hallitusti. Sellaiseen yhteisöön Britanniakin varmaan haluaisi aikanaan liittyä takaisin.

]]>
3 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231034-enta-jos-eu-olisi-noutopoyta#comments Brexit Euroopan unioni Tue, 07 Feb 2017 17:47:48 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231034-enta-jos-eu-olisi-noutopoyta
Opastauluja Helsinkiin http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230868-opastauluja-helsinkiin <p>Helsinki on täynnä nähtävää: arkkitehtuuria eri aikakausilta, suurten ja pienten historiallisten tapahtumien paikkoja, taideteoksia, puistoja, jopa nerokasta kunnallistekniikkaa. Moni mielenkiintoinen yksityiskohta jää kuitenkin ohikulkijalta helposti huomaamatta. Näyttävistäkin nähtävyyksistä olisi kiva saada vähän taustatietoa vaikkapa silloin, kun sellaisen luokse sattuessa on hetki luppoaikaa.</p> <p>Ehdotan, että kaupunki pystyttää suurten ja ennen muuta pienten nähtävyyksien luokse opastauluja, joissa kerrotaan kohteen historiasta ja merkityksestä. Kussakin taulussa olisi lyhyehkö teksti, joka kertoisi perustiedot esitellystä kohteesta sekä vaikkapa jonkin hupaisan tarinan&nbsp;&ndash; tekstien ei siis tarvitsisi olla mitään vakiomuotoisia analyysejä. Lisäksi taulussa voisi olla aiheeseen liittyviä kuvia: esimerkiksi vanhoja valokuvia samasta rakennuksesta vuosikymmenten takaa, tai taiteilijan luonnoksia patsaasta, tai jokin selventävä kaavakuva tai vaikka vitsikäs piirros.</p> <p>Opastaulut kiinnitettäisiin pääsääntöisesti rakennuksen seinään. Puistoissa ja muilla avoimemmilla paikoilla ne voitaisiin pystyttää erikseen. Opastaulujen tulisi olla tyyliltään yhtenäisiä, jotta ne on helppo tunnistaa ja jotta ne muodostavat edustavan kokonaisuuden.</p> <p>Opastaulut palvelisivat sekä helsinkiläisiä että matkailijoita, joten tekstin tulisi olla vähintään suomeksi ja englanniksi, mielellään myös ruotsiksi. Muita kieliversioita voisi olla mahdollisuuksien mukaan tarjolla opastekokonaisuuteen liittyvässä nettipalvelussa ja ehkä myös painetuissa lehtisissä, joita olisi saatavana ainakin kaupungin matkailuneuvonnassa. Nettipalveluun voisi sijoittaa myös suomeksi ja muilla kielillä sellaista lisätietoa, joka ei mahdu fyysiseen tauluun. Taulussa voisi olla esimerkiksi QR-koodi nopeana linkkinä lisätietoon ja muihin kieliversioihin.</p> <p>Opastetuista kohteista koottaisiin omatoimisia kävelykierroksia erityisesti turisteja ajatellen. Kierrokset voisi rakentaa osin erilaisten teemojen mukaan, kuitenkin niin, että niiden pituus pysyisi kohtuullisena eivätkä reitit menisi turhan paljoa ristiin. Muutamille keskeisimmille paikoille pystytettäisiin isoja opastauluja, joissa olisi kierrosten reitit kartalla sekä luettelo niiden kohteista. Lisäksi jokaisen kohdetaulun alalaidassa voisi olla opastus reitin seuraavalle kohteelle esimerkiksi pikkukartan muodossa.</p> <p>Opastaulut ja kävelyreitit helpottaisivat erityisesti omatoimimatkailijoiden tutustumista Helsinkiin, parantaisivat heidän kokemustaan kaupungista ja sitä kautta edistäisivät Helsingin imagoa hyvänä matkailukaupunkina. Myös kaupunkilaisille itselleen ne tarjoaisivat iloa ja sivistystä sekä edistäisivät kotiseuturakkautta.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Helsinki on täynnä nähtävää: arkkitehtuuria eri aikakausilta, suurten ja pienten historiallisten tapahtumien paikkoja, taideteoksia, puistoja, jopa nerokasta kunnallistekniikkaa. Moni mielenkiintoinen yksityiskohta jää kuitenkin ohikulkijalta helposti huomaamatta. Näyttävistäkin nähtävyyksistä olisi kiva saada vähän taustatietoa vaikkapa silloin, kun sellaisen luokse sattuessa on hetki luppoaikaa.

Ehdotan, että kaupunki pystyttää suurten ja ennen muuta pienten nähtävyyksien luokse opastauluja, joissa kerrotaan kohteen historiasta ja merkityksestä. Kussakin taulussa olisi lyhyehkö teksti, joka kertoisi perustiedot esitellystä kohteesta sekä vaikkapa jonkin hupaisan tarinan – tekstien ei siis tarvitsisi olla mitään vakiomuotoisia analyysejä. Lisäksi taulussa voisi olla aiheeseen liittyviä kuvia: esimerkiksi vanhoja valokuvia samasta rakennuksesta vuosikymmenten takaa, tai taiteilijan luonnoksia patsaasta, tai jokin selventävä kaavakuva tai vaikka vitsikäs piirros.

Opastaulut kiinnitettäisiin pääsääntöisesti rakennuksen seinään. Puistoissa ja muilla avoimemmilla paikoilla ne voitaisiin pystyttää erikseen. Opastaulujen tulisi olla tyyliltään yhtenäisiä, jotta ne on helppo tunnistaa ja jotta ne muodostavat edustavan kokonaisuuden.

Opastaulut palvelisivat sekä helsinkiläisiä että matkailijoita, joten tekstin tulisi olla vähintään suomeksi ja englanniksi, mielellään myös ruotsiksi. Muita kieliversioita voisi olla mahdollisuuksien mukaan tarjolla opastekokonaisuuteen liittyvässä nettipalvelussa ja ehkä myös painetuissa lehtisissä, joita olisi saatavana ainakin kaupungin matkailuneuvonnassa. Nettipalveluun voisi sijoittaa myös suomeksi ja muilla kielillä sellaista lisätietoa, joka ei mahdu fyysiseen tauluun. Taulussa voisi olla esimerkiksi QR-koodi nopeana linkkinä lisätietoon ja muihin kieliversioihin.

Opastetuista kohteista koottaisiin omatoimisia kävelykierroksia erityisesti turisteja ajatellen. Kierrokset voisi rakentaa osin erilaisten teemojen mukaan, kuitenkin niin, että niiden pituus pysyisi kohtuullisena eivätkä reitit menisi turhan paljoa ristiin. Muutamille keskeisimmille paikoille pystytettäisiin isoja opastauluja, joissa olisi kierrosten reitit kartalla sekä luettelo niiden kohteista. Lisäksi jokaisen kohdetaulun alalaidassa voisi olla opastus reitin seuraavalle kohteelle esimerkiksi pikkukartan muodossa.

Opastaulut ja kävelyreitit helpottaisivat erityisesti omatoimimatkailijoiden tutustumista Helsinkiin, parantaisivat heidän kokemustaan kaupungista ja sitä kautta edistäisivät Helsingin imagoa hyvänä matkailukaupunkina. Myös kaupunkilaisille itselleen ne tarjoaisivat iloa ja sivistystä sekä edistäisivät kotiseuturakkautta.

]]>
0 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230868-opastauluja-helsinkiin#comments Kansansivistys Matkailu Sun, 05 Feb 2017 06:08:15 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230868-opastauluja-helsinkiin
Kaksoiskansalaisuuden ongelmista http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230803-kaksoiskansalaisuuden-ongelmista <p>Viime päivinä on runsaasti uutisia ja keskustelua herättänyt Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten väitetty syrjintä joihinkin tehtäviin valittaessa mm. puolustusvoimissa.</p><p>Kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu työnhaussa on tärkeä oikeushyvä, mutta kansakunnan turvallisuus on vielä tärkeämpi. Syrjäytettäessä pätevä hakija häneen kohdistuvien epäluulojen vuoksi tehdään ehkä vääryyttä yhdelle ihmiselle, mutta jos vierasta valtaa palveleva henkilö pääsee sinisilmäisyytemme vuoksi kriittiseen tehtävään, seurauksena voi olla vääryyttä ja vahinkoa miljoonille. Ei pitäisi olla epäselvää, kumpi on pienempi paha.</p><p>Kaksoiskansalaisuus ei tietenkään sinällään tee ihmisestä epäluotettavaa, eikä yksöiskansalaisuus toisaalta ole mikään luotettavuuden tae. Kriittisiin tehtäviin valittaessa on kunkin hakijan luotettavuus joka tapauksessa pyrittävä arvioimaan tapauskohtaisesti. Mutta tällainen arviointi on aina vajavaista: kukaan ei pysty menemään toisen ihmisen pään sisään katsomaan, millaisia lojaliteetteja siellä tosiasiassa on, puhumattakaan siitä, että pystyisi ennustamaan, millaisiin ratkaisuihin ihminen päätyy joskus vuosien päästä mahdollisesti eteen tulevassa valintatilanteessa. Se, että henkilö haluaa olla Suomen ohella jonkin muun maan kansalainen, on vahva merkki siitä, että hänellä on läheisiä siteitä tuohon toiseen maahan sekä mahdollisesti myös jonkinlaista uskollisuutta sitä kohtaan. Silloin on perusteltua epäillä, että hän Suomen ja tuon toisen maan eturistiriitatilanteessa mahdollisesti toimisi toisen kotimaansa hyväksi. Ja se jos mikä on perusteltu syy olla valitsematta kyseistä henkilöä Suomen turvallisuuteen vaikuttavaan toimeen.</p><p>Nykyinen tilanne, jossa asian voi ottaa huomioon vain tapauskohtaisen harkinnan osana, on epäselvä ja altistaa harkinnan tekijät syrjintäsyytöksille. Onkin hyvä, että puolustusministeri on aloittanut lainsäädäntöhankkeen, jolla tilanteeseen toivoakseni saadaan selvät säännöt ja Suomen turvallisuuteen tai muihin tärkeisiin etuihin liittyvät tehtävät suljetaan muun maan kansalaisuuden haltijoilta.</p><p>Kaksoiskansalaiset pois sulkeva säädös ei sitä paitsi estä ainoatakaan Suomen kansalaista hakeutumasta haluamaansa tehtävään. Kaksoiskansalainen voi nimittäin aina halutessaan luopua sen toisen valtion kansalaisuudesta, minkä jälkeen hän on hakukelpoinen. Jos hän ei halua näin tehdä, se tarkoittaa, että hän arvostaa toista isänmaataan enemmän kuin Suomen palvelemista, jolloin hän on itsestäänselvästi sopimaton Suomen etujen kannalta keskeiseen tehtävään.</p><p>Edellä sanotun jälkeen on hyvä muistuttaa, että puhe on ollut lähinnä sellaisista tehtävistä, jotka voivat olla kriittisiä kriisitilanteissa. Sellaisiin palkattaessa on viisasta olla epäluuloinen. Mutta yhteiskunnassamme on onneksi paljon muutakin. Esimerkiksi sellaisissa tehtävissä, joissa edistetään Suomen ja toisen maan yhteisiä etuja vaikkapa kaupan tai kulttuurivaihdon keinoin, näiden maiden kaksoiskansalainen voi hyvinkin olla paras valinta.</p><p>Kaikkein yksinkertaisin ratkaisu olisi tietenkin poistaa mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen, eli palata tältä osin lainsäädäntöön, joka Suomessa oli voimassa vuoteen 2003 asti, ja jollainen on edelleen esimerkiksi Norjassa. Kaksoiskansalaisuus on mielestäni lähtökohtaisesti epäoikeudenmukainen asia, sillä se antaa ihmiselle kaksinkertaiset oikeudet, mutta ei lisää vastaavasti hänen velvollisuuksiaan. Tämä sopii tietenkin loogisesti yleisempään ajattelutavan kehitykseen viime vuosikymmeninä: ihmisillä nähdään olevan yhä enemmän ja enemmän kaikenlaisia oikeuksia, jotka yhteiskunnan pitää heille toteuttaa ja tarjota, mutta samaan aikaan ihmisiltä ei saisi edellyttää vastineeksi mitään, esimerkiksi sitoutumista tai velvollisuuksien täyttämistä. Vaan tämän pohtiminen olisi jo kokonaan toisen saarnan aihe.</p><p>Niin kauan kuin kaksoiskansalaisuuden mahdollisuus halutaan pitää voimassa, on siis asetettava kansalaiset tietyissä turvallisuuden kannalta tärkeissä tilanteissa eri asemaan sen mukaan, haluavatko he sitoutua yksinomaan Suomen kansalaisuuteen vai valitsevatko pitää muitakin kansalaisuuksia. Lainsäädännöllä on määriteltävä, milloin tällainen erottelu on tarpeen tehdä ja milloin ei.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viime päivinä on runsaasti uutisia ja keskustelua herättänyt Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten väitetty syrjintä joihinkin tehtäviin valittaessa mm. puolustusvoimissa.

Kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu työnhaussa on tärkeä oikeushyvä, mutta kansakunnan turvallisuus on vielä tärkeämpi. Syrjäytettäessä pätevä hakija häneen kohdistuvien epäluulojen vuoksi tehdään ehkä vääryyttä yhdelle ihmiselle, mutta jos vierasta valtaa palveleva henkilö pääsee sinisilmäisyytemme vuoksi kriittiseen tehtävään, seurauksena voi olla vääryyttä ja vahinkoa miljoonille. Ei pitäisi olla epäselvää, kumpi on pienempi paha.

Kaksoiskansalaisuus ei tietenkään sinällään tee ihmisestä epäluotettavaa, eikä yksöiskansalaisuus toisaalta ole mikään luotettavuuden tae. Kriittisiin tehtäviin valittaessa on kunkin hakijan luotettavuus joka tapauksessa pyrittävä arvioimaan tapauskohtaisesti. Mutta tällainen arviointi on aina vajavaista: kukaan ei pysty menemään toisen ihmisen pään sisään katsomaan, millaisia lojaliteetteja siellä tosiasiassa on, puhumattakaan siitä, että pystyisi ennustamaan, millaisiin ratkaisuihin ihminen päätyy joskus vuosien päästä mahdollisesti eteen tulevassa valintatilanteessa. Se, että henkilö haluaa olla Suomen ohella jonkin muun maan kansalainen, on vahva merkki siitä, että hänellä on läheisiä siteitä tuohon toiseen maahan sekä mahdollisesti myös jonkinlaista uskollisuutta sitä kohtaan. Silloin on perusteltua epäillä, että hän Suomen ja tuon toisen maan eturistiriitatilanteessa mahdollisesti toimisi toisen kotimaansa hyväksi. Ja se jos mikä on perusteltu syy olla valitsematta kyseistä henkilöä Suomen turvallisuuteen vaikuttavaan toimeen.

Nykyinen tilanne, jossa asian voi ottaa huomioon vain tapauskohtaisen harkinnan osana, on epäselvä ja altistaa harkinnan tekijät syrjintäsyytöksille. Onkin hyvä, että puolustusministeri on aloittanut lainsäädäntöhankkeen, jolla tilanteeseen toivoakseni saadaan selvät säännöt ja Suomen turvallisuuteen tai muihin tärkeisiin etuihin liittyvät tehtävät suljetaan muun maan kansalaisuuden haltijoilta.

Kaksoiskansalaiset pois sulkeva säädös ei sitä paitsi estä ainoatakaan Suomen kansalaista hakeutumasta haluamaansa tehtävään. Kaksoiskansalainen voi nimittäin aina halutessaan luopua sen toisen valtion kansalaisuudesta, minkä jälkeen hän on hakukelpoinen. Jos hän ei halua näin tehdä, se tarkoittaa, että hän arvostaa toista isänmaataan enemmän kuin Suomen palvelemista, jolloin hän on itsestäänselvästi sopimaton Suomen etujen kannalta keskeiseen tehtävään.

Edellä sanotun jälkeen on hyvä muistuttaa, että puhe on ollut lähinnä sellaisista tehtävistä, jotka voivat olla kriittisiä kriisitilanteissa. Sellaisiin palkattaessa on viisasta olla epäluuloinen. Mutta yhteiskunnassamme on onneksi paljon muutakin. Esimerkiksi sellaisissa tehtävissä, joissa edistetään Suomen ja toisen maan yhteisiä etuja vaikkapa kaupan tai kulttuurivaihdon keinoin, näiden maiden kaksoiskansalainen voi hyvinkin olla paras valinta.

Kaikkein yksinkertaisin ratkaisu olisi tietenkin poistaa mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen, eli palata tältä osin lainsäädäntöön, joka Suomessa oli voimassa vuoteen 2003 asti, ja jollainen on edelleen esimerkiksi Norjassa. Kaksoiskansalaisuus on mielestäni lähtökohtaisesti epäoikeudenmukainen asia, sillä se antaa ihmiselle kaksinkertaiset oikeudet, mutta ei lisää vastaavasti hänen velvollisuuksiaan. Tämä sopii tietenkin loogisesti yleisempään ajattelutavan kehitykseen viime vuosikymmeninä: ihmisillä nähdään olevan yhä enemmän ja enemmän kaikenlaisia oikeuksia, jotka yhteiskunnan pitää heille toteuttaa ja tarjota, mutta samaan aikaan ihmisiltä ei saisi edellyttää vastineeksi mitään, esimerkiksi sitoutumista tai velvollisuuksien täyttämistä. Vaan tämän pohtiminen olisi jo kokonaan toisen saarnan aihe.

Niin kauan kuin kaksoiskansalaisuuden mahdollisuus halutaan pitää voimassa, on siis asetettava kansalaiset tietyissä turvallisuuden kannalta tärkeissä tilanteissa eri asemaan sen mukaan, haluavatko he sitoutua yksinomaan Suomen kansalaisuuteen vai valitsevatko pitää muitakin kansalaisuuksia. Lainsäädännöllä on määriteltävä, milloin tällainen erottelu on tarpeen tehdä ja milloin ei.

]]>
3 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230803-kaksoiskansalaisuuden-ongelmista#comments Kaksoiskansalaisuus Sat, 04 Feb 2017 06:41:43 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230803-kaksoiskansalaisuuden-ongelmista
Riitasointuinen Oodi http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/229027-riitasointuinen-oodi <p>Helsingin keskustakirjastolle valittu nimi Oodi on suututtanut valtuutettu Björn Månssonin (r), koska se on suomenkielinen. Hän vaatii, että kirjastolle olisi valittava &quot;neutraali&quot; nimi tai vähintäänkin suomenkielisen nimen rinnalle ruotsinkielinen käännös. Månssonin kommentit kannattaa lukea tarkemmin Helsingin sanomien <a href="http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005030789.html">uutisesta </a>[1].</p><p>Olen osittain samaa mieltä Månssonin kanssa ja osittain hyvin eri mieltä. Vaatimus nimen ruotsintamisesta ruotsinkieliseen käyttöön on aivan luonnollinen. Vaatisin itse samaa, jos tilanne olisi toisin päin, enkä ymmärrä, miksi keskustakirjaston johtaja Anna-Maria Soininvaara ei sitä hyväksy.</p><p>Kotimaisten kielten keskuksen nimistöasiantuntija Sirpa Paikkala kommentoi asiaa toisessa uutisessa: &quot;Monet suomenkieliset varmaan ajattelevat, että Oodi on helppo nimi. Mutta kun asettuu toisen kielen puhujaan asemaan, tilanne muuttuu ihan toiseksi. Miltä suomenkielisestä olisi tuntunut, jos nimi olisi annettu pelkästään ruotsiksi tai pelkästään englanniksi?&quot; [2]</p><p>Aiheellinen kysymys, jota jokaisen kannattaa pysähtyä miettimään. Omasta puolestani vastaan, että se olisi tuntunut varmaankin samalta, kuin jos esimerkiksi Helsingin taidemuseo esiintyisi pelkästään englanninkielisellä lyhennenimellä HAM (Helsinki Art Museum). Tai jos Liikenteen turvallisuusvirasto, ruotsiksi Trafiksäkerhetsverket, esiintyisi pelkästään ruotsista lyhentyvällä nimellä Trafi. Kyllähän minä sellaisissa tapauksissa tuntisin itseni loukatuksi ja syrjityksi. Ymmärrän siis hyvin Månssonin ja muiden valintaa arvostelleiden ruotsinkielisten näkökulman.</p><p>Månssonin ensisijainen ehdotus kuitenkin on, että nimen pitäisi olla &quot;neutraali&quot;, siis ei suomea eikä ruotsia. Hän ehdottaa latinan kirjaa tarkoittavasta liber-sanasta johdettuja nimiä Libra tai Libris.</p><p>Ensinnäkin Libra ja Libris eivät olisi neutraaleja nimiä. Ne sisältävät suomen kielelle vieraan b-äänteen, joten ne ovat suomenkieliselle leimallisesti vieraita. Ainakin minulle ne aiheuttavat voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen. Sen sijaan ruotsin äännejärjestelmään Libra ja Libris sopivat. Vaikka ne eivät ole ruotsia, ne ovat nimenomaan ruotsinkieliseen makuun räätälöityjä nimiehdotuksia.</p><p>Isompi ongelma on kuitenkin koko &quot;neutraaliuden&quot; vaatimus. Se kertoo, että eihän Månssonia kiinnosta ollenkaan oman kielensä, ruotsin, edistäminen. Hänelle tärkeintä on suomen kielen käyttöalan kaventaminen. Suomenkielisillä ei saa olla mitään, mitä ruotsinkielisillä ei ole&nbsp;&ndash; ei edes yhtä sanaa kirjaston nimenä. Tällainen ajattelutapa on kateuden alhaisin ilmenemismuoto.</p><p>Minä haluan edistää suomen käyttöä. Siksi haluan, että suomalaisilla laitoksilla on suomenkielinen nimi. Sen lisäksi niillä voi olla käännetty nimi ruotsiksi ja tarvittaessa muillakin kielillä. Se ei ole minulta eikä suomelta pois. Sen sijaan vihamieliseen vastakkainasetteluun pohjautuva &quot;neutraaliuden&quot; vaatimus on pois minulta ja suomelta.</p><p>Latinan- tai englanninkielinen nimi ei ole minulle yhtään sen läheisempi kuin ruotsinkielinen. Ja jos minulta evätään oman kieleni käyttö omassa maassani, ei minua lohduta vähääkään se, että jollekin toiselle kieliryhmälle tehdään sama vääryys. Kaksi pahaa eivät kumoa toisiaan hyväksi.&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Miksei Lastu kelvannut?</strong></p><p>Helsingin sanomien lukijaäänestyksen kirjaston nimeksi voitti Lastu. Miksi se ei kelvannut nimityöryhmälle?</p><p>Onhan oodi eli ylistyslaulu eräänlaista kirjallisuutta, ja kätevä lyhyt sana, mutta siinä ei ole sen syvempää oivallusta. Eikä siinä ole mitään suomalaista tai muuten omaperäistä. Sanakin on kreikkalaisperäinen laina, joka esiintyy kirjoitusasultaan vaihtelevina versioina monissa kielissä. Se voisi olla minkä hyvänsä kulttuurilaitoksen tai rakennuksen nimi missä hyvänsä. Se on myös jo käytössä yliopistojen opintotietojärjestelmän nimenä. Se on siis sangen tylsä valinta.</p><p>Lastu sen sijaan oli nerokas oivallus. Juhani Aho kutsui lyhyitä kertomuksiaan lastuiksi - nimi viittaa siis suomalaiseen kirjallisuuteen. Se viittaa myös runsaasti puupintaa sisältävän rakennuksen kaartuviin muotoihin. Parasta Lastu-nimessä on kuitenkin se, että se hengeltään hyvin suomalainen ja kirjastomainen.</p><p>Kirjasto on täynnä kirjoja, lehtiä, äänitteitä ja muita pieniä asioita, jotka yksinään ovat sangen vähäisiä. Kulttuurin lastuja. Vasta yhdessä niistä muodostuu kulttuurin suuri aarreaitta. Kirjastoon tullaan tekemään pieniä asioita, ja paikan suuri merkitys muodostuu sen lukuisten kävijöiden monien pienten tekojen summana. Jokainen kirja ja jokainen kirjastokäynti on lastu kulttuurin valtavalla rakennustyömaalla - yksinään vähäinen, mutta osana kokonaisuutta tärkeä.</p><p>Suomalaiselle kulttuurille on vierasta ulkonainen mahtipontisuus, jota Oodi uhkuu. Lastu on pieni ja vaatimaton. Ehkä se ei siksi kelvannut nimityöryhmälle? Nykyäänhän eliitin piirissä on muodissa hillitön pinnallinen uhoaminen. Kaiken pitää olla huippua, maailman parasta, johtavaa ja ties mitä. Olisiko Lastu ollut liian rehellistä ja kansanomaista?</p><p>Lastua tulee ikävä, sillä niin kauniit ja osuvat nimet ovat äärimmäisen harvinaisia. Mutta kyllä Oodinkin kanssa elää voidaan. Ja annetaan sen olla ruotsinkielisille Odet, jos he niin haluavat. Ei ole suomenkielisten asia päsmäröidä, miten muut omalla kielellään asioita nimittävät.</p><p>&nbsp;</p><p><br />1 <a href="http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005030789.html" title="http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005030789.html">http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005030789.html</a><br />2 <a href="http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005032321.html" title="http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005032321.html">http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005032321.html</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Helsingin keskustakirjastolle valittu nimi Oodi on suututtanut valtuutettu Björn Månssonin (r), koska se on suomenkielinen. Hän vaatii, että kirjastolle olisi valittava "neutraali" nimi tai vähintäänkin suomenkielisen nimen rinnalle ruotsinkielinen käännös. Månssonin kommentit kannattaa lukea tarkemmin Helsingin sanomien uutisesta [1].

Olen osittain samaa mieltä Månssonin kanssa ja osittain hyvin eri mieltä. Vaatimus nimen ruotsintamisesta ruotsinkieliseen käyttöön on aivan luonnollinen. Vaatisin itse samaa, jos tilanne olisi toisin päin, enkä ymmärrä, miksi keskustakirjaston johtaja Anna-Maria Soininvaara ei sitä hyväksy.

Kotimaisten kielten keskuksen nimistöasiantuntija Sirpa Paikkala kommentoi asiaa toisessa uutisessa: "Monet suomenkieliset varmaan ajattelevat, että Oodi on helppo nimi. Mutta kun asettuu toisen kielen puhujaan asemaan, tilanne muuttuu ihan toiseksi. Miltä suomenkielisestä olisi tuntunut, jos nimi olisi annettu pelkästään ruotsiksi tai pelkästään englanniksi?" [2]

Aiheellinen kysymys, jota jokaisen kannattaa pysähtyä miettimään. Omasta puolestani vastaan, että se olisi tuntunut varmaankin samalta, kuin jos esimerkiksi Helsingin taidemuseo esiintyisi pelkästään englanninkielisellä lyhennenimellä HAM (Helsinki Art Museum). Tai jos Liikenteen turvallisuusvirasto, ruotsiksi Trafiksäkerhetsverket, esiintyisi pelkästään ruotsista lyhentyvällä nimellä Trafi. Kyllähän minä sellaisissa tapauksissa tuntisin itseni loukatuksi ja syrjityksi. Ymmärrän siis hyvin Månssonin ja muiden valintaa arvostelleiden ruotsinkielisten näkökulman.

Månssonin ensisijainen ehdotus kuitenkin on, että nimen pitäisi olla "neutraali", siis ei suomea eikä ruotsia. Hän ehdottaa latinan kirjaa tarkoittavasta liber-sanasta johdettuja nimiä Libra tai Libris.

Ensinnäkin Libra ja Libris eivät olisi neutraaleja nimiä. Ne sisältävät suomen kielelle vieraan b-äänteen, joten ne ovat suomenkieliselle leimallisesti vieraita. Ainakin minulle ne aiheuttavat voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen. Sen sijaan ruotsin äännejärjestelmään Libra ja Libris sopivat. Vaikka ne eivät ole ruotsia, ne ovat nimenomaan ruotsinkieliseen makuun räätälöityjä nimiehdotuksia.

Isompi ongelma on kuitenkin koko "neutraaliuden" vaatimus. Se kertoo, että eihän Månssonia kiinnosta ollenkaan oman kielensä, ruotsin, edistäminen. Hänelle tärkeintä on suomen kielen käyttöalan kaventaminen. Suomenkielisillä ei saa olla mitään, mitä ruotsinkielisillä ei ole – ei edes yhtä sanaa kirjaston nimenä. Tällainen ajattelutapa on kateuden alhaisin ilmenemismuoto.

Minä haluan edistää suomen käyttöä. Siksi haluan, että suomalaisilla laitoksilla on suomenkielinen nimi. Sen lisäksi niillä voi olla käännetty nimi ruotsiksi ja tarvittaessa muillakin kielillä. Se ei ole minulta eikä suomelta pois. Sen sijaan vihamieliseen vastakkainasetteluun pohjautuva "neutraaliuden" vaatimus on pois minulta ja suomelta.

Latinan- tai englanninkielinen nimi ei ole minulle yhtään sen läheisempi kuin ruotsinkielinen. Ja jos minulta evätään oman kieleni käyttö omassa maassani, ei minua lohduta vähääkään se, että jollekin toiselle kieliryhmälle tehdään sama vääryys. Kaksi pahaa eivät kumoa toisiaan hyväksi. 

 

Miksei Lastu kelvannut?

Helsingin sanomien lukijaäänestyksen kirjaston nimeksi voitti Lastu. Miksi se ei kelvannut nimityöryhmälle?

Onhan oodi eli ylistyslaulu eräänlaista kirjallisuutta, ja kätevä lyhyt sana, mutta siinä ei ole sen syvempää oivallusta. Eikä siinä ole mitään suomalaista tai muuten omaperäistä. Sanakin on kreikkalaisperäinen laina, joka esiintyy kirjoitusasultaan vaihtelevina versioina monissa kielissä. Se voisi olla minkä hyvänsä kulttuurilaitoksen tai rakennuksen nimi missä hyvänsä. Se on myös jo käytössä yliopistojen opintotietojärjestelmän nimenä. Se on siis sangen tylsä valinta.

Lastu sen sijaan oli nerokas oivallus. Juhani Aho kutsui lyhyitä kertomuksiaan lastuiksi - nimi viittaa siis suomalaiseen kirjallisuuteen. Se viittaa myös runsaasti puupintaa sisältävän rakennuksen kaartuviin muotoihin. Parasta Lastu-nimessä on kuitenkin se, että se hengeltään hyvin suomalainen ja kirjastomainen.

Kirjasto on täynnä kirjoja, lehtiä, äänitteitä ja muita pieniä asioita, jotka yksinään ovat sangen vähäisiä. Kulttuurin lastuja. Vasta yhdessä niistä muodostuu kulttuurin suuri aarreaitta. Kirjastoon tullaan tekemään pieniä asioita, ja paikan suuri merkitys muodostuu sen lukuisten kävijöiden monien pienten tekojen summana. Jokainen kirja ja jokainen kirjastokäynti on lastu kulttuurin valtavalla rakennustyömaalla - yksinään vähäinen, mutta osana kokonaisuutta tärkeä.

Suomalaiselle kulttuurille on vierasta ulkonainen mahtipontisuus, jota Oodi uhkuu. Lastu on pieni ja vaatimaton. Ehkä se ei siksi kelvannut nimityöryhmälle? Nykyäänhän eliitin piirissä on muodissa hillitön pinnallinen uhoaminen. Kaiken pitää olla huippua, maailman parasta, johtavaa ja ties mitä. Olisiko Lastu ollut liian rehellistä ja kansanomaista?

Lastua tulee ikävä, sillä niin kauniit ja osuvat nimet ovat äärimmäisen harvinaisia. Mutta kyllä Oodinkin kanssa elää voidaan. Ja annetaan sen olla ruotsinkielisille Odet, jos he niin haluavat. Ei ole suomenkielisten asia päsmäröidä, miten muut omalla kielellään asioita nimittävät.

 


1 http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005030789.html
2 http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005032321.html

]]>
25 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/229027-riitasointuinen-oodi#comments Kotimaa Kaksikielisyys Keskuskirjasto Oodi Kieli ja kulttuuri Fri, 06 Jan 2017 10:33:45 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/229027-riitasointuinen-oodi
Autoilun verotuksesta ja tiestön yhtiöittämisestä http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/228920-autoilun-verotuksesta-ja-tieston-yhtioittamisesta <p>Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner haluaa yhtiöittää Suomen tieverkon ja ottaa käyttöön ajoneuvojen seurantajärjestelmän, jolla kerätään kilometriperusteista veroa tieverkon ylläpidon rahoittamiseksi. [1]</p> <p>Ehdotus on herättänyt kritiikkiä erityisesti siksi, että kilometriveron keräystavaksi ehdotettu satelliittipaikannukseen perustuva seurantajärjestelmä koetaan &quot;kyttäämisenä&quot;. Sitäkin sopii toki vastustaa, mutta on konkreettisempiakin perusteita, miksi Bernerin esitys on huono.</p> <p>Bernerin mukaan &quot;Liikenteen käyttäjien taloudellinen kokonaisrasitus ei kasva.&quot; [1] Jos näin on, niin silloin valtion liikenteestä saamat tulot pienenevät. Seurantalaitteiden valmistaminen ja asentaminen, niiden käytön valvominen sekä niiden tuottaman datan kerääminen ja käsittely maksavat kaikki jotain. Jos sitä rahaa ei oteta autoilijoilta kokonaisrasitusta kasvattamalla, se on pois tieverkon ylläpidosta tai muista valtion hyödyllisistä menoista. Tässä siis luodaan vain uusia bisnesmahdollisuuksia välistävetäjille.</p> <p>Ajoneuvoliikennettä verotetaan jo tavalla, joka on efektiivisesti kilometriperusteinen. Sitä kutsutaan polttoaineveroksi. Polttoaineverotus myös palkitsee vähäpäästöisen auton käyttämisestä ja taloudellisesta ajotavasta lahjomattoman oikeudenmukaisesti. Berner on väläyttänyt kilometriveron porrastamista ajoneuvon kulutuksen mukaan. Periaatteessa hyvä. Mutta miksi korvata nykyinen toimiva järjestelmä uudella, joka on monimutkaisempi ja kankeampi, ei palkitse taloudellisesta ajotavasta, luo lisämotivaatiota autonvalmistajille epärehellisesti kaunistella kulutuslukemia, ja jonka ylläpito vaatii enemmän hallintoa?</p> <p>&quot;Polttoaineveron määrä kuitenkin alenee vuosi vuodelta sitä mukaa, kun ajoneuvojen polttoainetehokkuus paranee. Polttoaineveron nostaminen yhdistettynä autoveron alentamiseen ei siten pidemmällä tähtäimellä ole ratkaisu asiaan&quot;, sanoo Berner Verkkouutisten mukaan [2]. Pötyä. Polttoaineen kulutus ei voi vähentyä nollaan, sen sanelevat jo fysiikan lait. Autojen polttoainetehokkuuden parantuminen siis nimenomaan voidaan kompensoida polttoaineveroa korottamalla.</p> <p><br /><strong>Sähköautot</strong></p> <p>Sähköautoja en ole havainnut Bernerin maininneen, joten mainitsenpa ne itse. Kertonee jotain ministerin argumentoinnin laadusta, ettei siinä ole löytynyt sijaa tälle polttoaineveron kattavuuden ainoalle todelliselle ongelmalle.</p> <p>Sähköautoilijakaan ei täysin vältä efektiivistä kilometriverotusta edes nykyisellään, vaikka välttääkin polttoaineveron. Meillä on Suomessa nimittäin myös sähkövero. Sen määrä ajokilometria kohden jää kyllä paljon pienemmäksi. Jos auto kuluttaa esim. 20 kWh / 100 km, sen lataaja maksaa sähköveroa noin 45 snt / 100 km. Vertailun vuoksi taloudellisen bensa-auton (keskikulutus 5 l / 100 km) tankkaaja maksaa polttoaineveroa noin 3,5 e / 100 km. [3]</p> <p>Mielestäni sähköautojen kevyempi efektiivinen kilometriverotus ei ole ongelma, päin vastoin. Sähköautoja pitääkin suosia verotuksessa ympäristösyistä. En usko niiden myöskään yleistyvän kovin suureksi osaksi Suomen autokantaa lähitulevaisuudessa, koska nykyisellä akkutekniikalla niiden käyttösäde riittää vain lyhyisiin työ- ja asiointimatkoihin, ei esimerkiksi pitempiin mökki- ja lomareissuihin, joihin suuri osa suomalaisista haluaa myös autoaan käyttää. Autoilusta saatavien verotulojen kokonaismäärä ei siis ole uhattuna.</p> <p>Jos sähköautojen kevyempi efektiivinen kilometriverotus silti koetaan ongelmaksi, niin asennettakoon kilometrien seurantalaite vain niihin. Saadaan samalla testattua uutta järjestelmää ilman, että pakotetaan Suomen kaikki autonomistajat saman tien koekaniineiksi. Jos järjestelmä osoittautuu huonoksi, sitä voidaan kehittää tai siitä voidaan luopua, ja kokeiluun tuhrautunut rahamäärä jää paljon pienemmäksi kuin kaikki autoilijat kattavalla kokeilulla.</p> <p><br /><strong>Rahan riittävyys</strong></p> <p>&quot;Julkinen raha ei riitä ylläpitämään tai kehittämään Suomen liikenneverkkoa&quot;, Berner sanoo. Mutta jos &quot;liikenteen käyttäjien taloudellinen kokonaisrasitus ei kasva&quot;, niin mitä yhtiöittäminen tai verotuksen muutokset auttavat? Eivät yksityiset toimijat tappiolla mukaan tule.</p> <p>Autoveron ja ajoneuvoveron tuotto on noin 900 miljoonaa kummankin, polttoaineveron 2,7 miljardia. Yhteensä erillinen autoliikenteen verotus tuottaa valtiolle siis noin 4,5 miljardia vuodessa [4]. (Tämä summa ei edes sisällä autoista ja polttoaineista maksettavaa arvonlisäveroa, josta kertyy 3 miljardia lisää.) Liikenne- ja viestintäministeriön kokonaismenot ovat noin 3,4 miljardia, josta liikenneverkon ylläpitämiseen menee noin 2 miljardia [5]. Autoliikenne maksaa siis itse itsensä ja paljon muita valtion menoja sen lisäksi.</p> <p>Ehkä Bernerin ajatuksena on, että yhtiöittämisellä ja muilla uudistuksilla liikenteestä kerättäviä maksuja saadaan korvamerkittyä liikenneverkon ylläpitoon. Kyseessä olisikin siis valtion hallinnonalojen välinen kilpailu resursseista. Vaikka rahavirtojen eriyttämisellä ehkä parannettaisiinkin tiestön ylläpitoa, se ei auttaisi mitenkään perusongelmaa, joka on se, että julkiset menot ovat yhteensä suuremmat kuin tulot. Rahavirran jakaminen useampiin kanaviin ei kasvata sen kokonaismäärää&nbsp;&ndash; päinvastoin, summa pienenee, kun niiden kanavien ylläpitäjät ja virtojen ohjailijat lisääntyvät ja jokainen ottaa virrasta oman pikku provisionsa.</p> <p>&quot;Yhtiönä liikenneverkko olisi omaisuuserä, jolla on sekä konkreettinen mutta myös laskennallinen arvo. Tämä merkitsisi budjetin alijäämän pienenemistä ja vähentäisi verojen keräystarvetta eli kokonaisveroaste laskisi.&quot; Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Miten routavaurioiden paikkaamisen kustannus vähenee siitä, että tiestön laskennallinen arvo on kirjattu johonkin taseeseen? Saanko minä kaupasta ruokaa halvemmalla, jos kirjaan henkilökohtaiseen budjettiini jääkaappini arvon?</p> <p><br /><strong>Yhtiöittäminen</strong></p> <p>Tässä vaiheessa kukaan ei tietenkään puhu mitään yksityistämisestä. Bernerkin toteaa, että &quot;Liikenneverkkoyhtiö ei olisi demokraattisen kontrollin ulkopuolella, vaan sen toiminnan reunaehdoista säädettäisiin lailla. Liikenneverkkoyhtiöstä muodostuisi luonnollinen monopoli, joka tuottaa yhteiskunnalle välttämättömiä palveluita. Sen on oltava valtion ohjauksessa.&quot; Rinnasteisena esimerkkinä hän mainitsee Finavian.</p> <p>Hmm. Hiljattain Finavia ilmoitti lahjoittavansa &quot;huomattavan summan&quot; Guggenheim-museon rakentamiseen [6]. Demokraattinen päätöksenteko oli valtion tasolla päätynyt päinvastaiseen tulokseen Guggenheimin tukemisesta, mutta demokraattinen kontrolli ei Finavian rahanjakoa hidastanut, vaikka sen raha on pohjimmiltaan valtion rahaa. Finavian ei edes tarvinnut kertoa, paljonko se aikoo lahjoittaa. (Lahjoitus lienee tosin peruuntunut, kun G-hanke sittemmin kaatui Helsingin valtuustossa.)</p> <p>&quot;Yhtiö ei vaatisi lisää byrokratiaa. Yhtiötä toki ohjattaisiin sääntelyllä, mutta erityisesti kannustimien kautta.&quot; Jonkun on silti valvottava sääntelyn noudattamista. Jonkun on määriteltävä kannustimet, laadittava mittarit ja kriteerit joiden perusteella kannustimia maksetaan, mitattava suorituksia, arvioitava tavoitteiden täyttymistä ja niin edelleen. Jonkun on myös hyödyttävä kannustimista, jotta ne kannustavat yhtään mihinkään.</p> <p>Nyt on siis puhe vain yhtiöittämisestä, ei yksityistämisestä. Jos voimme luottaa siihen, että ministerit ja kansanedustajat ajattelevat aina vain kansakunnan pitkän tähtäimen etua, eivätkä sorru paikkaamaan budjettia lyhytnäköisellä välttämättömän omaisuuden myynnillä esimerkiksi pelätessään leikkausten tekemistä vaalien lähestyessä&nbsp;&ndash; niin silloin voimme myös luottaa siihen, että luonnollisen monopolin yksityistämisestä ei koskaan tulekaan puhetta. Kuntien sähkönjakeluyhtiöiden myynnit ovat kuitenkin osoittaneet, että ison kertasumman houkutus voi olla päättäjille vastustamaton. Valmiiksi paketoitu yhtiö on paljon helpompi myydä kuin viraston hallinnoimat maakaistaleet. Miksi tehdä hölmöily helpommaksi tulevaisuuden poliitikoille, jotka ovat vain ihmisiä hekin?</p> <p>&nbsp;</p> <p><strong>Viitteet</strong></p> <ol><li><a href="https://anneberner.fi/anne-berner-liikenneverkon-kehittamista-ja-rahoittamista-on-mietittava-uudella-tavalla/" title="https://anneberner.fi/anne-berner-liikenneverkon-kehittamista-ja-rahoittamista-on-mietittava-uudella-tavalla/">https://anneberner.fi/anne-berner-liikenneverkon-kehittamista-ja-rahoitt...</a></li><li><a href="http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/berner_autovero-59646" title="http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/berner_autovero-59646">http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/berner_autovero-59646</a></li><li>Sähköauton kulutus, esim. https://www.nissan.fi/ajoneuvot/henkiloautot/leaf.html?&amp;cid=psmB7dUvqyw_dc|O<br />Polttoaineveron määrä: <a href="http://www.talouselama.fi/uutiset/polttoainevero-nousee-nain-paljon-se-maksaa-henkiloautoilijalle-6609500" title="http://www.talouselama.fi/uutiset/polttoainevero-nousee-nain-paljon-se-maksaa-henkiloautoilijalle-6609500">http://www.talouselama.fi/uutiset/polttoainevero-nousee-nain-paljon-se-m...</a><br />Sähköveron määrä: http://www.vero.fi/fi-FI/Yritys_ja_yhteisoasiakkaat/Valmisteverotus/Valmisteverolajit/Sahko_ja_eraat_polttoaineet/Sahkon_ja_eraiden_polttoaineiden_verotau(41057)</li><li><a href="http://www.aut.fi/tilastot/verotus_ja_hintakehitys/valtion_verotulot_tieliikenteesta" title="http://www.aut.fi/tilastot/verotus_ja_hintakehitys/valtion_verotulot_tieliikenteesta">http://www.aut.fi/tilastot/verotus_ja_hintakehitys/valtion_verotulot_tie...</a></li><li><a href="https://www.lvm.fi/-/liikenne-ja-viestintaministerion-budjettiehdotus-3-4-mrd-euroa" title="https://www.lvm.fi/-/liikenne-ja-viestintaministerion-budjettiehdotus-3-4-mrd-euroa">https://www.lvm.fi/-/liikenne-ja-viestintaministerion-budjettiehdotus-3-...</a></li><li><a href="https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/207646-osan-guggenheimin-yksityisesta-rahoituksesta-maksavatkin-valtionyhtiot-summia-ei" title="https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/207646-osan-guggenheimin-yksityisesta-rahoituksesta-maksavatkin-valtionyhtiot-summia-ei">https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/207646-osan-guggenheimin-yksityisesta-r...</a></li></ol><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner haluaa yhtiöittää Suomen tieverkon ja ottaa käyttöön ajoneuvojen seurantajärjestelmän, jolla kerätään kilometriperusteista veroa tieverkon ylläpidon rahoittamiseksi. [1]

Ehdotus on herättänyt kritiikkiä erityisesti siksi, että kilometriveron keräystavaksi ehdotettu satelliittipaikannukseen perustuva seurantajärjestelmä koetaan "kyttäämisenä". Sitäkin sopii toki vastustaa, mutta on konkreettisempiakin perusteita, miksi Bernerin esitys on huono.

Bernerin mukaan "Liikenteen käyttäjien taloudellinen kokonaisrasitus ei kasva." [1] Jos näin on, niin silloin valtion liikenteestä saamat tulot pienenevät. Seurantalaitteiden valmistaminen ja asentaminen, niiden käytön valvominen sekä niiden tuottaman datan kerääminen ja käsittely maksavat kaikki jotain. Jos sitä rahaa ei oteta autoilijoilta kokonaisrasitusta kasvattamalla, se on pois tieverkon ylläpidosta tai muista valtion hyödyllisistä menoista. Tässä siis luodaan vain uusia bisnesmahdollisuuksia välistävetäjille.

Ajoneuvoliikennettä verotetaan jo tavalla, joka on efektiivisesti kilometriperusteinen. Sitä kutsutaan polttoaineveroksi. Polttoaineverotus myös palkitsee vähäpäästöisen auton käyttämisestä ja taloudellisesta ajotavasta lahjomattoman oikeudenmukaisesti. Berner on väläyttänyt kilometriveron porrastamista ajoneuvon kulutuksen mukaan. Periaatteessa hyvä. Mutta miksi korvata nykyinen toimiva järjestelmä uudella, joka on monimutkaisempi ja kankeampi, ei palkitse taloudellisesta ajotavasta, luo lisämotivaatiota autonvalmistajille epärehellisesti kaunistella kulutuslukemia, ja jonka ylläpito vaatii enemmän hallintoa?

"Polttoaineveron määrä kuitenkin alenee vuosi vuodelta sitä mukaa, kun ajoneuvojen polttoainetehokkuus paranee. Polttoaineveron nostaminen yhdistettynä autoveron alentamiseen ei siten pidemmällä tähtäimellä ole ratkaisu asiaan", sanoo Berner Verkkouutisten mukaan [2]. Pötyä. Polttoaineen kulutus ei voi vähentyä nollaan, sen sanelevat jo fysiikan lait. Autojen polttoainetehokkuuden parantuminen siis nimenomaan voidaan kompensoida polttoaineveroa korottamalla.


Sähköautot

Sähköautoja en ole havainnut Bernerin maininneen, joten mainitsenpa ne itse. Kertonee jotain ministerin argumentoinnin laadusta, ettei siinä ole löytynyt sijaa tälle polttoaineveron kattavuuden ainoalle todelliselle ongelmalle.

Sähköautoilijakaan ei täysin vältä efektiivistä kilometriverotusta edes nykyisellään, vaikka välttääkin polttoaineveron. Meillä on Suomessa nimittäin myös sähkövero. Sen määrä ajokilometria kohden jää kyllä paljon pienemmäksi. Jos auto kuluttaa esim. 20 kWh / 100 km, sen lataaja maksaa sähköveroa noin 45 snt / 100 km. Vertailun vuoksi taloudellisen bensa-auton (keskikulutus 5 l / 100 km) tankkaaja maksaa polttoaineveroa noin 3,5 e / 100 km. [3]

Mielestäni sähköautojen kevyempi efektiivinen kilometriverotus ei ole ongelma, päin vastoin. Sähköautoja pitääkin suosia verotuksessa ympäristösyistä. En usko niiden myöskään yleistyvän kovin suureksi osaksi Suomen autokantaa lähitulevaisuudessa, koska nykyisellä akkutekniikalla niiden käyttösäde riittää vain lyhyisiin työ- ja asiointimatkoihin, ei esimerkiksi pitempiin mökki- ja lomareissuihin, joihin suuri osa suomalaisista haluaa myös autoaan käyttää. Autoilusta saatavien verotulojen kokonaismäärä ei siis ole uhattuna.

Jos sähköautojen kevyempi efektiivinen kilometriverotus silti koetaan ongelmaksi, niin asennettakoon kilometrien seurantalaite vain niihin. Saadaan samalla testattua uutta järjestelmää ilman, että pakotetaan Suomen kaikki autonomistajat saman tien koekaniineiksi. Jos järjestelmä osoittautuu huonoksi, sitä voidaan kehittää tai siitä voidaan luopua, ja kokeiluun tuhrautunut rahamäärä jää paljon pienemmäksi kuin kaikki autoilijat kattavalla kokeilulla.


Rahan riittävyys

"Julkinen raha ei riitä ylläpitämään tai kehittämään Suomen liikenneverkkoa", Berner sanoo. Mutta jos "liikenteen käyttäjien taloudellinen kokonaisrasitus ei kasva", niin mitä yhtiöittäminen tai verotuksen muutokset auttavat? Eivät yksityiset toimijat tappiolla mukaan tule.

Autoveron ja ajoneuvoveron tuotto on noin 900 miljoonaa kummankin, polttoaineveron 2,7 miljardia. Yhteensä erillinen autoliikenteen verotus tuottaa valtiolle siis noin 4,5 miljardia vuodessa [4]. (Tämä summa ei edes sisällä autoista ja polttoaineista maksettavaa arvonlisäveroa, josta kertyy 3 miljardia lisää.) Liikenne- ja viestintäministeriön kokonaismenot ovat noin 3,4 miljardia, josta liikenneverkon ylläpitämiseen menee noin 2 miljardia [5]. Autoliikenne maksaa siis itse itsensä ja paljon muita valtion menoja sen lisäksi.

Ehkä Bernerin ajatuksena on, että yhtiöittämisellä ja muilla uudistuksilla liikenteestä kerättäviä maksuja saadaan korvamerkittyä liikenneverkon ylläpitoon. Kyseessä olisikin siis valtion hallinnonalojen välinen kilpailu resursseista. Vaikka rahavirtojen eriyttämisellä ehkä parannettaisiinkin tiestön ylläpitoa, se ei auttaisi mitenkään perusongelmaa, joka on se, että julkiset menot ovat yhteensä suuremmat kuin tulot. Rahavirran jakaminen useampiin kanaviin ei kasvata sen kokonaismäärää – päinvastoin, summa pienenee, kun niiden kanavien ylläpitäjät ja virtojen ohjailijat lisääntyvät ja jokainen ottaa virrasta oman pikku provisionsa.

"Yhtiönä liikenneverkko olisi omaisuuserä, jolla on sekä konkreettinen mutta myös laskennallinen arvo. Tämä merkitsisi budjetin alijäämän pienenemistä ja vähentäisi verojen keräystarvetta eli kokonaisveroaste laskisi." Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Miten routavaurioiden paikkaamisen kustannus vähenee siitä, että tiestön laskennallinen arvo on kirjattu johonkin taseeseen? Saanko minä kaupasta ruokaa halvemmalla, jos kirjaan henkilökohtaiseen budjettiini jääkaappini arvon?


Yhtiöittäminen

Tässä vaiheessa kukaan ei tietenkään puhu mitään yksityistämisestä. Bernerkin toteaa, että "Liikenneverkkoyhtiö ei olisi demokraattisen kontrollin ulkopuolella, vaan sen toiminnan reunaehdoista säädettäisiin lailla. Liikenneverkkoyhtiöstä muodostuisi luonnollinen monopoli, joka tuottaa yhteiskunnalle välttämättömiä palveluita. Sen on oltava valtion ohjauksessa." Rinnasteisena esimerkkinä hän mainitsee Finavian.

Hmm. Hiljattain Finavia ilmoitti lahjoittavansa "huomattavan summan" Guggenheim-museon rakentamiseen [6]. Demokraattinen päätöksenteko oli valtion tasolla päätynyt päinvastaiseen tulokseen Guggenheimin tukemisesta, mutta demokraattinen kontrolli ei Finavian rahanjakoa hidastanut, vaikka sen raha on pohjimmiltaan valtion rahaa. Finavian ei edes tarvinnut kertoa, paljonko se aikoo lahjoittaa. (Lahjoitus lienee tosin peruuntunut, kun G-hanke sittemmin kaatui Helsingin valtuustossa.)

"Yhtiö ei vaatisi lisää byrokratiaa. Yhtiötä toki ohjattaisiin sääntelyllä, mutta erityisesti kannustimien kautta." Jonkun on silti valvottava sääntelyn noudattamista. Jonkun on määriteltävä kannustimet, laadittava mittarit ja kriteerit joiden perusteella kannustimia maksetaan, mitattava suorituksia, arvioitava tavoitteiden täyttymistä ja niin edelleen. Jonkun on myös hyödyttävä kannustimista, jotta ne kannustavat yhtään mihinkään.

Nyt on siis puhe vain yhtiöittämisestä, ei yksityistämisestä. Jos voimme luottaa siihen, että ministerit ja kansanedustajat ajattelevat aina vain kansakunnan pitkän tähtäimen etua, eivätkä sorru paikkaamaan budjettia lyhytnäköisellä välttämättömän omaisuuden myynnillä esimerkiksi pelätessään leikkausten tekemistä vaalien lähestyessä – niin silloin voimme myös luottaa siihen, että luonnollisen monopolin yksityistämisestä ei koskaan tulekaan puhetta. Kuntien sähkönjakeluyhtiöiden myynnit ovat kuitenkin osoittaneet, että ison kertasumman houkutus voi olla päättäjille vastustamaton. Valmiiksi paketoitu yhtiö on paljon helpompi myydä kuin viraston hallinnoimat maakaistaleet. Miksi tehdä hölmöily helpommaksi tulevaisuuden poliitikoille, jotka ovat vain ihmisiä hekin?

 

Viitteet

  1. https://anneberner.fi/anne-berner-liikenneverkon-kehittamista-ja-rahoittamista-on-mietittava-uudella-tavalla/
  2. http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/berner_autovero-59646
  3. Sähköauton kulutus, esim. https://www.nissan.fi/ajoneuvot/henkiloautot/leaf.html?&cid=psmB7dUvqyw_dc|O
    Polttoaineveron määrä: http://www.talouselama.fi/uutiset/polttoainevero-nousee-nain-paljon-se-maksaa-henkiloautoilijalle-6609500
    Sähköveron määrä: http://www.vero.fi/fi-FI/Yritys_ja_yhteisoasiakkaat/Valmisteverotus/Valmisteverolajit/Sahko_ja_eraat_polttoaineet/Sahkon_ja_eraiden_polttoaineiden_verotau(41057)
  4. http://www.aut.fi/tilastot/verotus_ja_hintakehitys/valtion_verotulot_tieliikenteesta
  5. https://www.lvm.fi/-/liikenne-ja-viestintaministerion-budjettiehdotus-3-4-mrd-euroa
  6. https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/207646-osan-guggenheimin-yksityisesta-rahoituksesta-maksavatkin-valtionyhtiot-summia-ei
]]>
3 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/228920-autoilun-verotuksesta-ja-tieston-yhtioittamisesta#comments %23verot Anne Berner Autoilu Yhtiöittäminen Wed, 04 Jan 2017 13:48:27 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/228920-autoilun-verotuksesta-ja-tieston-yhtioittamisesta
Muslimiterroristit, suomalaiskännääjät ja kollektiivinen vastuu http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/214319-muslimiterroristit-suomalaiskannaajat-ja-kollektiivinen-vastuu <p>Brysselin tapahtumien jälkeen lehdistö on katsonut velvollisuudekseen ahkerasti muistutella, että niistä ei saa syyllistää kaikkia muslimeja. Muistutus on oikea ja aiheellinen. Euroopassa asuu kymmeniä miljoonia muslimeja, joista vain muutama kymmenen on viime vuosina toteuttanut terrori-iskuja. Vähän useampi lienee tukenut niitä tai lähtenyt islamistisoturiksi lähi-itään, mutta kyse on kokonaisuudessaankin hyvin pienestä vähemmistöstä kansanryhmän sisällä.</p><p>Länsimaisen oikeusvaltion keskeisiin periaatteisiin kuuluu, että kutakin ihmistä on käsiteltävä ensisijaisesti yksilönä, ei minkään viiteryhmänsä edustajana. Terroritekoihin ovat syyllisiä vain ne, jotka ovat niitä tehneet, niiden valmistelussa konkreettisesti avustaneet tai niihin suoraan kehottaneet. Ei kukaan muu.</p><p>Näissä muistutteluissa kuitenkin sivuutetaan asian kääntöpuoli: vaikka valtaosa muslimeista ei ole terroristeja eikä edes tue terrorismia, niin kuitenkin valtaosa terroristeista on tätä nykyä muslimeja. Muuallakin kuin Euroopassa, ja aivan erityisesti muualla: suurin osa islamistisesta terrorista tapahtuu muslimimaissa. Silloin se vain ei saa meillä yhtä suurta julkisuutta kuin omaan kulttuuripiiriimme kohdistuvat suhteellisen harvalukuiset iskut. Esimerkiksi pitkänäperjantaina pommi-isku tappoi &quot;ainakin 30 ihmistä&quot; Bagdadin lähellä&nbsp;&ndash; siis saman verran kuin Brysselin iskut. Tapaukselle riitti yksi <a href="http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/pelin-voittajille-ojennettiin-pokaalia-kun-yleisossa-rajahti-kymmenia-kuolleita/5809758">pikku-uutinen</a>.</p><p>Median vakiovieraat ovat jo ehtineet vakuutella, etteivät islamistiterroristit edusta oikeaa islamia, tai ettei heidän ajatuksillaan ole mitään tekemistä islamin kanssa. Viimeistään jälkimmäinen väite on järjetön. Islamistit saavat innoituksensa Koraanista ja Muhammedista kertovasta perimätiedosta aivan kuten muutkin muslimit. Heidän uskontulkintansa on joiltain olennaisilta osin erilainen kuin normaaleilla ei-terrorisoivilla muslimeilla, mutta niinhän kaikkien suurten uskontojen sisällä ja liepeillä on suuri joukko erilaisia suuntauksia, lahkoja ja tulkintoja. Jokaisen uskovan mielestä hänen oma tulkintansa on tietysti se oikea &ndash; muunlainen ajattelu olisi mieletöntä &ndash; mutta ei ole olemassa mitään tapaa objektiivisesti todeta yhtä tulkintaa toista oikeammaksi. Sunni-islamissa ei edes ole mitään paavin tai kirkolliskokouksen kaltaista ylintä auktoriteettia, jolla periaatteessakaan olisi tähän oikeus edes kyseisen suuntauksen sisällä.</p><p>Koska islamia voi tulkita ja soveltaa myös rauhanomaisesti, kuten esimerkiksi suomalaiseen yhteiskuntaan täydellisesti sopeutuneet tataarit hienosti osoittavat, islam itsessään ei välttämättä ole ongelma. Mutta sen sijaan Daesh, al-Qaida, Boko haram ja muut osoittavat, että islami<strong><u>lla</u></strong> on vakava terrorismiongelma.</p><p>*</p><p>Kulttuurisen viiteryhmä kollektiivisen vastuun ajatusta on ehkä helpompi lähestyä läheisemmän asian kautta. Kuten tunnettua, alkoholin kokonaiskulutus on Suomessa eurooppalaista keskitasoa, mutta juomistavat ovat meillä humalahakuisemmat kuin Länsi- ja Etelä-Euroopassa. Myös kännissä tehdyt tapot ovat meillä yleisempiä kuin kulttuuris-taloudellisessa viiteryhmässämme&nbsp;&ndash; niin paljon yleisempiä, että ne nostavat Suomen henkirikosasteen selvästi Länsi-Euroopan keskiarvojen yläpuolelle. Ilman kännitappoja ja kännitappeluja Suomi olisi yksi Euroopan ja koko maailman väkivallattomimmista maista. Mutta kun ei ole.</p><p>Suuri enemmistö suomalaisista ei milloinkaan syyllisty kännitappoon eikä hyväksy sellaisia, aivan kuten suuri enemmistö muslimeista ei milloinkaan syyllisty terrorismiin. Silti suomalaisessa kulttuurissa on jotain, mikä altistaa meitä kännitappojen esiintymiselle.</p><p>Altistavia tekijöitä voi olla moniakin, eikä niiden erittely ole tämän saarnan varsinainen aihe. Nostan kuitenkin esiin yhden esimerkin. Meillä humaltumista perjantai-illan juhlissa pidetään normaalina, jopa oletettuna käytöksenä, ja jutuille tuiterissa toilailuista nauretaan kuin hyvillekin vitseille. Kun humalajuominen on näinkin pitkälle sosiaalisesti hyväksyttyä, ei tarvitse lipsahtaa kovin pitkälle hyväksytyn tuolle puolen, kun seuraukset voivat olla kohtalokkaita. Jos reagoisimme kertomuksiin kännissä sekoiluista ja sammumisista esimerkiksi säälivällä, paheksuvalla hiljaisuudella naureskelun sijaan, voisi kulttuurimme tältä osin sivistyä.</p><p>Suomalainen juomakulttuuri ja sitä säätelevät sosiaaliset normit eivät ole mitään muuta kuin meidän suomalaisten tekojemme ja sanomistemme summa. Siksi meillä kaikilla on kollektiivinen vastuu kulttuurimme ominaisuuksista. Se ei tee meistä tavallisista suomalaisista suoraan syyllisiä yhteenkään kännitappoon tai muuhun rikokseen. Mutta meidän tulisi ymmärtää, että jokapäiväinen käytöksemme rakentaa huomisen suomalaista kulttuuria. Uusinnammeko sellaisia tapoja ja normeja, jotka ohjaavat epävakaita yksilöitä etsimään lohtua viinapullosta ja siten johtavat toistuviin kännisekoiluihin ja murhenäytelmiin; vai ohjaammeko kukin omalta pieneltä osaltamme kulttuuriamme suuntaan, jossa iloa ja lohtua etsitään terveemmin ja turvallisemmin tavoin? Se, miten kannamme kollektiivisen vastuumme, vaikuttaa tilastollisella tasolla tulevien sukupolvien onneen ja turvallisuuteen.</p><p>*</p><p>Siinä missä suomalainen kulttuuri antaa aineksia vahingolliseen kännäämiseen, islamilainen usko tai kulttuuri antaa aineksia islamismiin. Kännääminen voi pahimmassa tapauksessa johtaa edelleen kännitappoon ja islamismi terrori-iskuun. Syyllisyys on kummassakin tapauksessa yksin tekijän, mutta taustakulttuurilla on itsetutkiskelun paikka siinä, miksi sen piirissä ajautuu näin sairaalle polulle useampia yksilöitä kuin muissa kulttuureissa.</p><p>Julkisessa keskustelussa tätä aihetta on islamin ongelmien osalta häveliäisyyssyistä vältelty. Tilalle on tarjottu selittelyjä kotouttamisen epäonnistumisesta ja syrjäytymisestä. Nämä selitykset eivät vakuuta, sillä syrjäytymistä on muissakin väestöryhmissä, mutta se ei esimerkiksi kantaväestön keskuudessa johda terroristiorganisaatioiden syntyyn. Mitä kotoutumiseen tulee, poliittisesti korrekti keskustelu tuntuu kokonaan ohittavan sen, että maahanmuuttajat eivät ole mitään Pavlovin koiria vaan täysivaltaisia aikuisia ihmisiä, joilla on vapaa tahto ja siten vastuu omista tekemisistään. Yhteiskunta voi auttaa ja tukea kotoutumisessa, mutta ei tehdä sitä kenenkään puolesta. Siksi kausatiivinen puhe &quot;kotouttamisesta&quot; on jo lähtökohtaisesti harhaanjohtavaa. Ratkaisevaa on kotoutujan oma tahto tai sen puute, johon hänen taustakulttuurinsa voi vahvasti vaikuttaa.</p><p>Lapsena opittu kulttuuri ei predestinoi ketään yksilöä mihinkään, mutta suurten ihmisjoukkojen tasolla tilastolliset lainalaisuudet johtavat siihen, että kaikki, mihin kulttuuri ja ulkoiset olosuhteet antavat riittävästi aineksia, myös tapahtuu. Mielestäni muslimeilla on kollektiivinen vastuu miettiä, mikä heidän kulttuurissaan tai uskossaan antaa aineksia terrorismiin, ja mitä he itse voisivat tehdä asiaintilan muuttamiseksi. Aivan kuten suomalaisilla on kollektiivinen vastuu miettiä, mikä kulttuurissamme kannustaa ongelmajuomiseen, ja mitä sen vähentämiseksi voisi tehdä. Kyse ei siis ole mistään jokapäiväisistä katumusharjoituksista tai irtisanoutumisista, mutta tietty kollektiivinen nöyryys, itsekritiikki ja muutosvalmius ovat kehityksen ehto.</p><p>Jos islamin ongelma on osittainen yhteensopimattomuus länsimaisten arvojen kanssa, on jokaisen tänne muuttavan myös ymmärrettävä ja hyväksyttävä se, että länsimaahan muuttamalla hän hyväksyy meidän arvomme ja hylkää omansa niiltä osin, kuin ne ovat ristiriidassa. Tänne muuttaminen on nimittäin jokaiselle täysin vapaaehtoista. Länsimaisten yhteiskuntien on kehdattava vaatia tätä ja valvottava sen toteutumista.</p><p>Toisaalta länsimaiden on harkittava entistä tarkemmin, missä määrin meidän on järkevää tuputtaa omia arvojamme ja yhteiskuntamalliamme muslimimaihin, jos se saa aikaan niin rajuja vastareaktioita kuin nyt nähdään. Uskomme mielellämme, että esimerkiksi käsityksemme ihmisoikeuksista ovat universaaleja. Ajattelen itsekin niin. Mutta on oltava realisti toteutuksen suhteen: edistysaskelet ovat kestäviä vain, jos ne tapahtuvat paikallisten ihmisten omasta halusta ja omista lähtökohdista käsin. Tämä voi edellyttää syvälle meneviä kulttuurin muutoksia, jotka vievät aikaa, ja joita ei voi pakottaa ulkoa käsin. Hyvän esimerkin voi toki tarjota.</p><p>Meillä kaikilla ihmisillä on vastuu siitä, että siirrämme oman kulttuurimme seuraavalle sukupolvelle vähintään yhtä sivistyneenä ja terveenä kuin olemme saaneet sen vanhemmiltamme. Mieluummin vähän parempana. Itse kukin miettiköön siis tykönään ja yhdessä maanmiestensä kanssa, miten voisi edistää oman kulttuurin kielteisten lieveilmiöiden siirtymistä kulttuurihistorian roskakoriin.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Brysselin tapahtumien jälkeen lehdistö on katsonut velvollisuudekseen ahkerasti muistutella, että niistä ei saa syyllistää kaikkia muslimeja. Muistutus on oikea ja aiheellinen. Euroopassa asuu kymmeniä miljoonia muslimeja, joista vain muutama kymmenen on viime vuosina toteuttanut terrori-iskuja. Vähän useampi lienee tukenut niitä tai lähtenyt islamistisoturiksi lähi-itään, mutta kyse on kokonaisuudessaankin hyvin pienestä vähemmistöstä kansanryhmän sisällä.

Länsimaisen oikeusvaltion keskeisiin periaatteisiin kuuluu, että kutakin ihmistä on käsiteltävä ensisijaisesti yksilönä, ei minkään viiteryhmänsä edustajana. Terroritekoihin ovat syyllisiä vain ne, jotka ovat niitä tehneet, niiden valmistelussa konkreettisesti avustaneet tai niihin suoraan kehottaneet. Ei kukaan muu.

Näissä muistutteluissa kuitenkin sivuutetaan asian kääntöpuoli: vaikka valtaosa muslimeista ei ole terroristeja eikä edes tue terrorismia, niin kuitenkin valtaosa terroristeista on tätä nykyä muslimeja. Muuallakin kuin Euroopassa, ja aivan erityisesti muualla: suurin osa islamistisesta terrorista tapahtuu muslimimaissa. Silloin se vain ei saa meillä yhtä suurta julkisuutta kuin omaan kulttuuripiiriimme kohdistuvat suhteellisen harvalukuiset iskut. Esimerkiksi pitkänäperjantaina pommi-isku tappoi "ainakin 30 ihmistä" Bagdadin lähellä – siis saman verran kuin Brysselin iskut. Tapaukselle riitti yksi pikku-uutinen.

Median vakiovieraat ovat jo ehtineet vakuutella, etteivät islamistiterroristit edusta oikeaa islamia, tai ettei heidän ajatuksillaan ole mitään tekemistä islamin kanssa. Viimeistään jälkimmäinen väite on järjetön. Islamistit saavat innoituksensa Koraanista ja Muhammedista kertovasta perimätiedosta aivan kuten muutkin muslimit. Heidän uskontulkintansa on joiltain olennaisilta osin erilainen kuin normaaleilla ei-terrorisoivilla muslimeilla, mutta niinhän kaikkien suurten uskontojen sisällä ja liepeillä on suuri joukko erilaisia suuntauksia, lahkoja ja tulkintoja. Jokaisen uskovan mielestä hänen oma tulkintansa on tietysti se oikea – muunlainen ajattelu olisi mieletöntä – mutta ei ole olemassa mitään tapaa objektiivisesti todeta yhtä tulkintaa toista oikeammaksi. Sunni-islamissa ei edes ole mitään paavin tai kirkolliskokouksen kaltaista ylintä auktoriteettia, jolla periaatteessakaan olisi tähän oikeus edes kyseisen suuntauksen sisällä.

Koska islamia voi tulkita ja soveltaa myös rauhanomaisesti, kuten esimerkiksi suomalaiseen yhteiskuntaan täydellisesti sopeutuneet tataarit hienosti osoittavat, islam itsessään ei välttämättä ole ongelma. Mutta sen sijaan Daesh, al-Qaida, Boko haram ja muut osoittavat, että islamilla on vakava terrorismiongelma.

*

Kulttuurisen viiteryhmä kollektiivisen vastuun ajatusta on ehkä helpompi lähestyä läheisemmän asian kautta. Kuten tunnettua, alkoholin kokonaiskulutus on Suomessa eurooppalaista keskitasoa, mutta juomistavat ovat meillä humalahakuisemmat kuin Länsi- ja Etelä-Euroopassa. Myös kännissä tehdyt tapot ovat meillä yleisempiä kuin kulttuuris-taloudellisessa viiteryhmässämme – niin paljon yleisempiä, että ne nostavat Suomen henkirikosasteen selvästi Länsi-Euroopan keskiarvojen yläpuolelle. Ilman kännitappoja ja kännitappeluja Suomi olisi yksi Euroopan ja koko maailman väkivallattomimmista maista. Mutta kun ei ole.

Suuri enemmistö suomalaisista ei milloinkaan syyllisty kännitappoon eikä hyväksy sellaisia, aivan kuten suuri enemmistö muslimeista ei milloinkaan syyllisty terrorismiin. Silti suomalaisessa kulttuurissa on jotain, mikä altistaa meitä kännitappojen esiintymiselle.

Altistavia tekijöitä voi olla moniakin, eikä niiden erittely ole tämän saarnan varsinainen aihe. Nostan kuitenkin esiin yhden esimerkin. Meillä humaltumista perjantai-illan juhlissa pidetään normaalina, jopa oletettuna käytöksenä, ja jutuille tuiterissa toilailuista nauretaan kuin hyvillekin vitseille. Kun humalajuominen on näinkin pitkälle sosiaalisesti hyväksyttyä, ei tarvitse lipsahtaa kovin pitkälle hyväksytyn tuolle puolen, kun seuraukset voivat olla kohtalokkaita. Jos reagoisimme kertomuksiin kännissä sekoiluista ja sammumisista esimerkiksi säälivällä, paheksuvalla hiljaisuudella naureskelun sijaan, voisi kulttuurimme tältä osin sivistyä.

Suomalainen juomakulttuuri ja sitä säätelevät sosiaaliset normit eivät ole mitään muuta kuin meidän suomalaisten tekojemme ja sanomistemme summa. Siksi meillä kaikilla on kollektiivinen vastuu kulttuurimme ominaisuuksista. Se ei tee meistä tavallisista suomalaisista suoraan syyllisiä yhteenkään kännitappoon tai muuhun rikokseen. Mutta meidän tulisi ymmärtää, että jokapäiväinen käytöksemme rakentaa huomisen suomalaista kulttuuria. Uusinnammeko sellaisia tapoja ja normeja, jotka ohjaavat epävakaita yksilöitä etsimään lohtua viinapullosta ja siten johtavat toistuviin kännisekoiluihin ja murhenäytelmiin; vai ohjaammeko kukin omalta pieneltä osaltamme kulttuuriamme suuntaan, jossa iloa ja lohtua etsitään terveemmin ja turvallisemmin tavoin? Se, miten kannamme kollektiivisen vastuumme, vaikuttaa tilastollisella tasolla tulevien sukupolvien onneen ja turvallisuuteen.

*

Siinä missä suomalainen kulttuuri antaa aineksia vahingolliseen kännäämiseen, islamilainen usko tai kulttuuri antaa aineksia islamismiin. Kännääminen voi pahimmassa tapauksessa johtaa edelleen kännitappoon ja islamismi terrori-iskuun. Syyllisyys on kummassakin tapauksessa yksin tekijän, mutta taustakulttuurilla on itsetutkiskelun paikka siinä, miksi sen piirissä ajautuu näin sairaalle polulle useampia yksilöitä kuin muissa kulttuureissa.

Julkisessa keskustelussa tätä aihetta on islamin ongelmien osalta häveliäisyyssyistä vältelty. Tilalle on tarjottu selittelyjä kotouttamisen epäonnistumisesta ja syrjäytymisestä. Nämä selitykset eivät vakuuta, sillä syrjäytymistä on muissakin väestöryhmissä, mutta se ei esimerkiksi kantaväestön keskuudessa johda terroristiorganisaatioiden syntyyn. Mitä kotoutumiseen tulee, poliittisesti korrekti keskustelu tuntuu kokonaan ohittavan sen, että maahanmuuttajat eivät ole mitään Pavlovin koiria vaan täysivaltaisia aikuisia ihmisiä, joilla on vapaa tahto ja siten vastuu omista tekemisistään. Yhteiskunta voi auttaa ja tukea kotoutumisessa, mutta ei tehdä sitä kenenkään puolesta. Siksi kausatiivinen puhe "kotouttamisesta" on jo lähtökohtaisesti harhaanjohtavaa. Ratkaisevaa on kotoutujan oma tahto tai sen puute, johon hänen taustakulttuurinsa voi vahvasti vaikuttaa.

Lapsena opittu kulttuuri ei predestinoi ketään yksilöä mihinkään, mutta suurten ihmisjoukkojen tasolla tilastolliset lainalaisuudet johtavat siihen, että kaikki, mihin kulttuuri ja ulkoiset olosuhteet antavat riittävästi aineksia, myös tapahtuu. Mielestäni muslimeilla on kollektiivinen vastuu miettiä, mikä heidän kulttuurissaan tai uskossaan antaa aineksia terrorismiin, ja mitä he itse voisivat tehdä asiaintilan muuttamiseksi. Aivan kuten suomalaisilla on kollektiivinen vastuu miettiä, mikä kulttuurissamme kannustaa ongelmajuomiseen, ja mitä sen vähentämiseksi voisi tehdä. Kyse ei siis ole mistään jokapäiväisistä katumusharjoituksista tai irtisanoutumisista, mutta tietty kollektiivinen nöyryys, itsekritiikki ja muutosvalmius ovat kehityksen ehto.

Jos islamin ongelma on osittainen yhteensopimattomuus länsimaisten arvojen kanssa, on jokaisen tänne muuttavan myös ymmärrettävä ja hyväksyttävä se, että länsimaahan muuttamalla hän hyväksyy meidän arvomme ja hylkää omansa niiltä osin, kuin ne ovat ristiriidassa. Tänne muuttaminen on nimittäin jokaiselle täysin vapaaehtoista. Länsimaisten yhteiskuntien on kehdattava vaatia tätä ja valvottava sen toteutumista.

Toisaalta länsimaiden on harkittava entistä tarkemmin, missä määrin meidän on järkevää tuputtaa omia arvojamme ja yhteiskuntamalliamme muslimimaihin, jos se saa aikaan niin rajuja vastareaktioita kuin nyt nähdään. Uskomme mielellämme, että esimerkiksi käsityksemme ihmisoikeuksista ovat universaaleja. Ajattelen itsekin niin. Mutta on oltava realisti toteutuksen suhteen: edistysaskelet ovat kestäviä vain, jos ne tapahtuvat paikallisten ihmisten omasta halusta ja omista lähtökohdista käsin. Tämä voi edellyttää syvälle meneviä kulttuurin muutoksia, jotka vievät aikaa, ja joita ei voi pakottaa ulkoa käsin. Hyvän esimerkin voi toki tarjota.

Meillä kaikilla ihmisillä on vastuu siitä, että siirrämme oman kulttuurimme seuraavalle sukupolvelle vähintään yhtä sivistyneenä ja terveenä kuin olemme saaneet sen vanhemmiltamme. Mieluummin vähän parempana. Itse kukin miettiköön siis tykönään ja yhdessä maanmiestensä kanssa, miten voisi edistää oman kulttuurin kielteisten lieveilmiöiden siirtymistä kulttuurihistorian roskakoriin.

]]>
3 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/214319-muslimiterroristit-suomalaiskannaajat-ja-kollektiivinen-vastuu#comments Alkoholi Alkoholikulttuuri Islam Terrorismi Sat, 26 Mar 2016 13:03:12 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/214319-muslimiterroristit-suomalaiskannaajat-ja-kollektiivinen-vastuu
Turvapaikanhakijoiden rikostilastoista http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210851-turvapaikanhakijoiden-rikostilastoista <p>Poliisi julkaisi tänään tilastotietoja turvapaikanhakijoiden viime vuonna aiheuttamasta turvattomuudesta. Poliisin mukaan sen osuus ei ole merkittävä. No, merkittävyys on subjektiivinen määre, jonka kukin tulkitsija itse tosiasialle antaa tai on antamatta. Katsotaanpa niitä lukuja vähän lähemmin.</p><p>Tilastokeskuksen mukaan [<a href="http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2015/04/rpk_2015_04_2016-01-19_tau_001_fi.html">1</a>] Suomen noin 5,49 miljoonaa asukasta tekivät viime vuonna 33 803 pahoinpitelyä (tavallisia, törkeitä ja lieviä). 32 478 turvapaikanhakijaa tekivät niitä 377, summattuna poliisin taulukosta [<a href="https://twitter.com/sipilamtv3/status/692984560137715712/photo/1">2</a>]. Useimmat suomalaiset kuitenkin asuivat maassa koko vuoden, kun taas turvapaikanhakijoista valtaosa tuli syksyn aikana. Karkeasti arvioiden keskimääräinen turvapaikanhakija ehti oleskella Suomessa viime vuonna noin 3 kuukautta eli neljäsosan vuodesta. Siten pahoinpitelytiheydeksi tuhatta henkeä ja vuotta kohti tulee</p><p>Suomen asukkailla: 33 803 / 5 490 = 6,2<br />turvapaikanhakijoilla: 377 * 4 / 32,5 = 46</p><p>Vastaavat luvut raiskauksille (törkeät ja tavalliset yhteensä) ovat</p><p>Suomen asukkailla: 1 063 / 5 490 = 0,19<br />turvapaikanhakijoilla: 25 * 4 / 32,5 = 3,1</p><p>Turvapaikanhakijoiden yliedustus koko väestöön nähden on siis pahoinpitelyissä 7,5-kertainen ja raiskauksissa 16-kertainen. Herää kysymys, kuka tässä enemmän tarvitsisi turvaa ja keiltä?</p><p>Osa yliedustuksesta voidaan tietenkin selittää sillä, että valtaosa turvapaikanhakijoista on nuorehkoja miehiä, jotka ovat tyypillisimpiä tekijöitä näissä rikostyypeissä. Mutta sekin on oman maahanottojärjestelmämme syytä, että juuri nuorehkoja miehiä tänne pääasiassa päätyy.</p><p>Suhdeluvut olisivat vielä rajummat, jos verrattaisiin koko väestön sijasta vain kantasuomalaisiin. Kaikki rikostyypit ja alkuperämaat yhteenlaskettuina ulkomaalaistaustaiset tekevät rikoksia noin kaksi kertaa niin paljon kuin kantasuomalaiset [<a href="http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2014/13/rpk_2014_13_2015-03-31_tau_008_fi.html">3</a>]. Sopii myös huomata, että uudenvuodenyön tapahtumat eivät ole mukana yllä olevissa luvuissa. Ne tilastoidaan vasta tammikuulle.</p><p>Viime syksyn tulijatulvan prosentuaalinen vaikutus rikosten kokonaismäärässä ei tietenkään ole suuri, koska tulijoita oli sittenkin sentään alle prosentti Suomen kokonaisväestömäärästä. Mutta kyllä se rikosten kokonaismääräkin saadaan tuntuvaan nousuun, kun vain otetaan prosentuaalisesti tuntuva määrä nykyisen kaltaisia tulijoita. Esimerkiksi raiskausten kokonaismäärän kaksinkertaistamiseen tarvittaisiin noin 340 000 turvapaikanhakijaa (6 % nykyisestä väestöstä). Sen määrän saamme parissa vuodessa, jos vain kutsumme. Muistammehan, että Ruotsiin heitä tuli viime vuonna noin 180 000.</p><p>Vaikutus katujen turvallisuuteen voi joiltain osin olla suurempikin kuin numerot kertovat. Esimerkiksi suomalaisista raiskauksista iso osa tapahtunee neljän seinän sisällä enemmän tai vähemmän tuttujen kesken, kun taas turvapaikanhakijoiden tekemistä useimmat lienevät niin kutsuttuja puskaraiskauksia, eli yleisellä paikalla tehtyjä rikoksia, joissa tekijä yllättää satunnaisen itselleen ennestään tuntemattoman uhrin. Uhriksi joutumisen riskiryhmät siis eroavat toisistaan, ja ennen vähiten riskialttiiseen ryhmään kuuluneille muutos on suuri.</p><p>Monet muut Euroopan maat, viime syksyn kauttakulkumaat Ruotsi ja Tanska mukaan lukien, ovat Suomenkin onneksi jo ryhtyneet valvomaan rajojaan ja patoamaan virtaa. Mutta nyt huhutaan, että itänaapurissa olisi satojatuhansia, ehkä miljoonia, odottamassa lähtölupaa sikäläisiltä viranomaisilta. On korkea aika päättää, kumpi on Suomelle tärkeämpi: tavallisten kansalaisten turvallisuus&nbsp;&ndash; vai ministerien maine todellisuudesta vieraantuneimpien EU-johtajien silmissä.</p><p>&nbsp;</p><p><em>Viitteet:</em></p><p>[1] <a href="http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2015/04/rpk_2015_04_2016-01-19_tau_001_fi.html" title="http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2015/04/rpk_2015_04_2016-01-19_tau_001_fi.html">http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2015/04/rpk_2015_04_2016-01-19_tau_001_f...</a><br />[2] <a href="https://twitter.com/sipilamtv3/status/692984560137715712/photo/1" title="https://twitter.com/sipilamtv3/status/692984560137715712/photo/1">https://twitter.com/sipilamtv3/status/692984560137715712/photo/1</a><br />[3] <a href="http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2014/13/rpk_2014_13_2015-03-31_tau_008_fi.html" title="http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2014/13/rpk_2014_13_2015-03-31_tau_008_fi.html">http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2014/13/rpk_2014_13_2015-03-31_tau_008_f...</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Poliisi julkaisi tänään tilastotietoja turvapaikanhakijoiden viime vuonna aiheuttamasta turvattomuudesta. Poliisin mukaan sen osuus ei ole merkittävä. No, merkittävyys on subjektiivinen määre, jonka kukin tulkitsija itse tosiasialle antaa tai on antamatta. Katsotaanpa niitä lukuja vähän lähemmin.

Tilastokeskuksen mukaan [1] Suomen noin 5,49 miljoonaa asukasta tekivät viime vuonna 33 803 pahoinpitelyä (tavallisia, törkeitä ja lieviä). 32 478 turvapaikanhakijaa tekivät niitä 377, summattuna poliisin taulukosta [2]. Useimmat suomalaiset kuitenkin asuivat maassa koko vuoden, kun taas turvapaikanhakijoista valtaosa tuli syksyn aikana. Karkeasti arvioiden keskimääräinen turvapaikanhakija ehti oleskella Suomessa viime vuonna noin 3 kuukautta eli neljäsosan vuodesta. Siten pahoinpitelytiheydeksi tuhatta henkeä ja vuotta kohti tulee

Suomen asukkailla: 33 803 / 5 490 = 6,2
turvapaikanhakijoilla: 377 * 4 / 32,5 = 46

Vastaavat luvut raiskauksille (törkeät ja tavalliset yhteensä) ovat

Suomen asukkailla: 1 063 / 5 490 = 0,19
turvapaikanhakijoilla: 25 * 4 / 32,5 = 3,1

Turvapaikanhakijoiden yliedustus koko väestöön nähden on siis pahoinpitelyissä 7,5-kertainen ja raiskauksissa 16-kertainen. Herää kysymys, kuka tässä enemmän tarvitsisi turvaa ja keiltä?

Osa yliedustuksesta voidaan tietenkin selittää sillä, että valtaosa turvapaikanhakijoista on nuorehkoja miehiä, jotka ovat tyypillisimpiä tekijöitä näissä rikostyypeissä. Mutta sekin on oman maahanottojärjestelmämme syytä, että juuri nuorehkoja miehiä tänne pääasiassa päätyy.

Suhdeluvut olisivat vielä rajummat, jos verrattaisiin koko väestön sijasta vain kantasuomalaisiin. Kaikki rikostyypit ja alkuperämaat yhteenlaskettuina ulkomaalaistaustaiset tekevät rikoksia noin kaksi kertaa niin paljon kuin kantasuomalaiset [3]. Sopii myös huomata, että uudenvuodenyön tapahtumat eivät ole mukana yllä olevissa luvuissa. Ne tilastoidaan vasta tammikuulle.

Viime syksyn tulijatulvan prosentuaalinen vaikutus rikosten kokonaismäärässä ei tietenkään ole suuri, koska tulijoita oli sittenkin sentään alle prosentti Suomen kokonaisväestömäärästä. Mutta kyllä se rikosten kokonaismääräkin saadaan tuntuvaan nousuun, kun vain otetaan prosentuaalisesti tuntuva määrä nykyisen kaltaisia tulijoita. Esimerkiksi raiskausten kokonaismäärän kaksinkertaistamiseen tarvittaisiin noin 340 000 turvapaikanhakijaa (6 % nykyisestä väestöstä). Sen määrän saamme parissa vuodessa, jos vain kutsumme. Muistammehan, että Ruotsiin heitä tuli viime vuonna noin 180 000.

Vaikutus katujen turvallisuuteen voi joiltain osin olla suurempikin kuin numerot kertovat. Esimerkiksi suomalaisista raiskauksista iso osa tapahtunee neljän seinän sisällä enemmän tai vähemmän tuttujen kesken, kun taas turvapaikanhakijoiden tekemistä useimmat lienevät niin kutsuttuja puskaraiskauksia, eli yleisellä paikalla tehtyjä rikoksia, joissa tekijä yllättää satunnaisen itselleen ennestään tuntemattoman uhrin. Uhriksi joutumisen riskiryhmät siis eroavat toisistaan, ja ennen vähiten riskialttiiseen ryhmään kuuluneille muutos on suuri.

Monet muut Euroopan maat, viime syksyn kauttakulkumaat Ruotsi ja Tanska mukaan lukien, ovat Suomenkin onneksi jo ryhtyneet valvomaan rajojaan ja patoamaan virtaa. Mutta nyt huhutaan, että itänaapurissa olisi satojatuhansia, ehkä miljoonia, odottamassa lähtölupaa sikäläisiltä viranomaisilta. On korkea aika päättää, kumpi on Suomelle tärkeämpi: tavallisten kansalaisten turvallisuus – vai ministerien maine todellisuudesta vieraantuneimpien EU-johtajien silmissä.

 

Viitteet:

[1] http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2015/04/rpk_2015_04_2016-01-19_tau_001_fi.html
[2] https://twitter.com/sipilamtv3/status/692984560137715712/photo/1
[3] http://tilastokeskus.fi/til/rpk/2014/13/rpk_2014_13_2015-03-31_tau_008_fi.html

]]>
6 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210851-turvapaikanhakijoiden-rikostilastoista#comments EU:n turvapaikkapolitiikka Rikollisuus Turvapaikahakijat Fri, 29 Jan 2016 14:06:27 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210851-turvapaikanhakijoiden-rikostilastoista
Katupartioista http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210697-katupartioista <p>Viime viikkoina muutamissa kaupungeissa on perustettu katupartioita, jotka ovat saaneet useimmilta poliitikoilta ja poliisilta varsin nuivan vastaanoton. Jotkut ovat jopa vaatineet niiden kieltämistä.</p><p>Ilmiön toivottavuus on yksi asia, kieltäminen olisi kokonaan toinen. Mitä partiot tekevät? Kävelevät ryhmänä pitkin katuja. Kielletäänkö siis ryhmässä liikkuminen, kaupungilla oleskelu ilman poliisin hyväksymää syytä, vai mitä? Liikkumisvapaus ja kokoontumisvapaus ovat perustavimpia kansalaisoikeuksia, ja niihin puuttumiseen pitäisi olla todella painavat syyt.</p><p>Kieltopuheet voineekin jättää omaan arvoonsa tunnekuohussa päästettyinä aivopieruina. Kumma, etteivät maamme muulloin valppaat ihmisoikeusaktivistit ole niistä älähtäneet.</p><p>Kuten sanottua, eri asia sitten on, onko viime viikkoina nähty toiminta kannustettavaa vaiko epätoivottavaa.</p><p>Periaatteellisella tasolla olen sitä mieltä, että on hienoa, kun kansalaiset tarttuvat oma-aloitteisesti toimeen korjatakseen yhteiskunnassa ilmeneviä ongelmia. Monenlaista rakentavaa vapaaehtoistoimintaa saisi olla enemmän tässä maassa, jossa on viime vuosikymmeninä liuttu liikaa siihen, että kukaan ei ole vastuussa mistään ja kyllä viranomainen hoitaa.</p><p>Poliisi ei myöskään voi taata katujen turvallisuutta, vaikka viran puolesta joutuukin muuta väittämään, koska se ei voi olla läsnä aina ja kaikkialla. Ei varsinkaan Suomessa, jossa on yksi Euroopan heikoimmin resurssoiduista poliiseista. Siksi vapaaehtoistoiminnalle on tällä saralla selvä tilaus.</p><p>Nyt toteutuneissa partioissa on kuitenkin kaksi ongelmaa.</p><p>1. Partiointia järjestävät tahot eivät ole omiaan herättämään laajaa luottamusta. Äskettäin julkisuudessa on eniten ollut Soldiers of Odin, jonka keskeisillä jäsenillä on raportoitu rikostaustaa. Myös äärioikeistokytköksistä on esitetty väitteitä, joita on tosin myös kiistetty. Odinin sotureilla järjestönä ei ole poliittista toimintaohjelmaa, mutta ainakin viime vuonna partioita järjesti myös Suomen Vastarintaliike, joka on avoimesti kansallissosialistinen järjestö.</p><p>2. Soturit ilmoittavat tavoitteekseen turvata suomalaisten liikkumista maahantulijoiden rikoksilta. Tällainen etnonepotistinen tehtävänasettelu on länsimaisen individualistisen, puolueettoman oikeuskäsityksen vastainen ja korostaa haitallisella tavalla maan sisäisiä jakolinjoja. Juuri tämänkaltainen yhteiskuntaa pirstova rajattu yhteisöllisyys on olennainen syy ongelmiin niissä maissa, joista tänne pyritään. Vaikka turvapaikanhakijat ovatkin aiheuttaneet Suomen turvallisuustilanteessa äkillisen hyppäyksen huonompaan suuntaan, niin eivät he ole ainoa eivätkä varmaankaan edes tapausten lukumäärässä suurin turvattomuutta aiheuttava ryhmä.</p><p>Jos haluaa ryhtyä suojelemaan yhteiskunnan turvallisuutta, on suojeltava kaikkia ihmisiä tasapuolisesti kaikilta uhkaajilta. Pahimmillaan riskinä on, että jos yhdet ryhtyvät perustamaan partioita suojaksi toisilta, niin toiset ryhtyvät perustamaan omia partioitaan suojaksi ensinmainituilta. Sellaista tapahtui Suomessa laajemmassa mitassa 1910-luvulla. Jäljet pelottavat, vaikka niistä ajoista ollaankin kaukana.</p><p>Koska olen erityisen nyrpiintynyt Odinin soturien itselleen valitsemaan nimeen, esitän siitä tässä välissä kaksi sivuhuomautusta.</p><p>Ensiksi: Meillä suomalaisilla on oma kulttuurihistoriamme ja omat muinaiset jumalamme. Odin ei kuulu heihin. Jos vastustaa sotilaskarkureiden ja Isis-veteraanien maahantunkeutumista, on jotenkin kornia tehdä se sotaisan maahantunkeutujajumalan nimissä. &nbsp;</p><p>Toiseksi: Odin on germaanis-skandinaavinen jumala. Hän ei puhu englantia. Jos nämä katujen soturit haluavat välttämättä häntä palvella, olisivat sitten ottaneet nimekseen vaikka Odins hird. Siinä olisi sentään ollut jotain tyyliä ja kulttuurihistoriallista johdonmukaisuutta.</p><p>Klassisen dialektiikan mukaisesti Odinin soturit ovat jo saaneet soveliaan vastavoiman, pelleryhmän Loldiers of Odin. Media on raportoinut pellejen edesottamuksista sangen myötämieliseen sävyyn, noudattaen ilmeisesti logiikkaa &quot;viholliseni vihollinen on ystäväni&quot;. Vaikka tämäkin logiikka joissain tilanteissa on pätevä ja jopa väistämätön, kuten Suomi joutui 1940-luvun alussa toteamaan, nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi mielestäni pyrittävä parempaan.</p><p>Odinin pellet ovat riekkuneet partioivien sotureiden ympärillä ja huudelleet näille herjoja, tarkoituksenaan kai provosoida väkivaltaa, jotta soturit näyttäytyisivät aggressiivisina ja vaarallisina. Toistaiseksi tämä ei ole onnistunut; soturien itsehillintä ja kuri ovat kestäneet. Pari pelleä sen sijaan on jo ehtinyt kiihottua häiriköimään rauhallista mielenosoitusta sen verran perusteellisesti, että poliisi katsoi tarpeelliseksi viedä heidät putkaan jäähylle. Perästä tuli sakkoja.</p><p>Kehottaisin itse kutakin kuvittelemaan, miltä vaikuttaisi ja miten uutisoitaisiin, jos Odinin soturit härnäisivät samalla tavalla esimerkiksi jotain rautatieaseman nurkilla päivystävää irakilaispartiota. Sitten voikin Kantin kategorisen imperatiivin hengessä miettiä, kuinka arvostettavaa tällainen käyttäytyminen loppujen lopuksi on.</p><p>Siinä on taas vakka kantensa valinnut, tai ehkä pikemminkin kansi vakkansa tässä tapauksessa.</p><p>Verrattoman paljon korkeatasoisempaa reaktiota edustavat joensuulaiset Kyllikin siskot. Ryhmän mainio <a href="https://www.facebook.com/kyllikinsiskot/posts/794281194034856">esittelyteksti </a>kertoo, millaista katupartiointi parhaimmillaan voi olla, ja irvailee samalla hersyvästi Odinin soturien julistukselle sekä erinäisille muille ajankohtaisille somekohuille.</p><p>Kahden sortin odinistit ovat erinomainen esimerkki kaikenlaisen katuaktivismin ikuisuusongelmasta: aihe kuin aihe, ensimmäisinä liikkeelle vaivautuvat kiihkomielisimmät kouhottajat. Tavalliset tasapainoiset ja järkevät suomalaiset eivät helposti lähde kadulle, vaikka aihetta olisikin. Heillä on elämässään kylliksi muutakin tekemistä. Varsinkaan katupartioinnin tapainen hieman vaarallinen ja yleensä aika tylsä toiminta ei ymmärrettävästi useimpia innosta.</p><p>Mitä sitten olisi tehtävä? En pidä katupartioita varsinaisesti tarpeellisina, ainakaan vielä. Vaikka katujen turvallisuustilanne onkin viime kuukausina vähän huonontunut, se on edelleen laajemmassa perspektiivissä hyvä, verrattiinpa sitten melkein mihin muuhun maahan tahansa tai Suomen omaan historiaan vähänkään kauempaa.</p><p>Jos kuitenkin viime syksynä toteutuneen kaltaisten tulijavyöryjen annetaan toistua tulevina kesinä, tilanne jatkaa huononemistaan ja ennen pitkää jotain on tehtävä. Itsestäänselvä ja ensisijainen toimi on, että poliisin rahoitusta ja vahvuuutta on kasvatettava nopeasti ja tuntuvasti. Kansalaisten vapaaehtoinen partiotoiminta olisi omiaan täydentämään poliisin näkyvyyttä ja läsnäoloa, joten toivon poliisin luopuvan nyreästä suhtautumisestaan ja oppivan näkemään vapaaehtoistoiminnan voimavarana eikä kilpailijana.</p><p>Poliisin myötämielisyys olisi tärkeää ennen muuta siksi, että mielestäni katupartiointi tulisi järjestää poliisin ohjauksessa. Poliisi voisi neuvoa ja ohjeistaa osallistujia, ja samalla voitaisiin vähän katsoa, millaista porukkaa toimintaan otetaan mukaan ja keitä ehkä mieluummin ei.</p><p>Toiminnan sisällössä sopisi ottaa oppia Kyllikin siskoilta. Katupartiolla olisi toki ennaltaehkäisevä vaikutus rikollisuuteen, ja joskus se varmaan joutuisi johonkin puuttumaankin ainakin poliisille ilmoittamalla, mutta ei sen päähomma mitään soturiurhoilua olisi. Paljon useammin katupartiolle tarjoutuisi tilaisuus auttaa esimerkiksi heikosti liikkuvaa vanhusta. Ja se myyttinen pulasta pelastettava neitokin olisi varmaan useimmiten bileillan päätteeksi bussipysäkille sammunut pissis. Partion ei myöskään tarvitsisi marssia ympäri kortteleita koko iltaa, vaan se voisi välillä poiketa vaikka kahvilaan, kauppaan, taidenäyttelyyn, tai tehdä muuta mukavaa yhdessä. Näin toiminta toivottavasti tuntuisi sen verran mukavalta, että siinä pysyisivät mukana vähemmänkin kiihkomieliset.</p><p>Toivotan siis katupartiot tervetulleiksi, jos ne toimivat hyvässä yhteistyössä poliisin kanssa ja ovat ehdottoman epäpoliittisesti järjestettyjä, ilman minkäänlaisten vastakkainasettelujen rakentamista. Vielä parempi vaihtoehto tosin olisi ongelmien ennaltaehkäisy, jotta mitään partioita ei tarvittaisi. Sekin olisi vielä tehtävissä, mutta liian moni vallankäyttäjä vaikuttaa yhä olevan sitä mieltä, että keinoja, jotka oikeasti tehoaisivat, ei vain voi käyttää. Arvovalinta sekin.<br />&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viime viikkoina muutamissa kaupungeissa on perustettu katupartioita, jotka ovat saaneet useimmilta poliitikoilta ja poliisilta varsin nuivan vastaanoton. Jotkut ovat jopa vaatineet niiden kieltämistä.

Ilmiön toivottavuus on yksi asia, kieltäminen olisi kokonaan toinen. Mitä partiot tekevät? Kävelevät ryhmänä pitkin katuja. Kielletäänkö siis ryhmässä liikkuminen, kaupungilla oleskelu ilman poliisin hyväksymää syytä, vai mitä? Liikkumisvapaus ja kokoontumisvapaus ovat perustavimpia kansalaisoikeuksia, ja niihin puuttumiseen pitäisi olla todella painavat syyt.

Kieltopuheet voineekin jättää omaan arvoonsa tunnekuohussa päästettyinä aivopieruina. Kumma, etteivät maamme muulloin valppaat ihmisoikeusaktivistit ole niistä älähtäneet.

Kuten sanottua, eri asia sitten on, onko viime viikkoina nähty toiminta kannustettavaa vaiko epätoivottavaa.

Periaatteellisella tasolla olen sitä mieltä, että on hienoa, kun kansalaiset tarttuvat oma-aloitteisesti toimeen korjatakseen yhteiskunnassa ilmeneviä ongelmia. Monenlaista rakentavaa vapaaehtoistoimintaa saisi olla enemmän tässä maassa, jossa on viime vuosikymmeninä liuttu liikaa siihen, että kukaan ei ole vastuussa mistään ja kyllä viranomainen hoitaa.

Poliisi ei myöskään voi taata katujen turvallisuutta, vaikka viran puolesta joutuukin muuta väittämään, koska se ei voi olla läsnä aina ja kaikkialla. Ei varsinkaan Suomessa, jossa on yksi Euroopan heikoimmin resurssoiduista poliiseista. Siksi vapaaehtoistoiminnalle on tällä saralla selvä tilaus.

Nyt toteutuneissa partioissa on kuitenkin kaksi ongelmaa.

1. Partiointia järjestävät tahot eivät ole omiaan herättämään laajaa luottamusta. Äskettäin julkisuudessa on eniten ollut Soldiers of Odin, jonka keskeisillä jäsenillä on raportoitu rikostaustaa. Myös äärioikeistokytköksistä on esitetty väitteitä, joita on tosin myös kiistetty. Odinin sotureilla järjestönä ei ole poliittista toimintaohjelmaa, mutta ainakin viime vuonna partioita järjesti myös Suomen Vastarintaliike, joka on avoimesti kansallissosialistinen järjestö.

2. Soturit ilmoittavat tavoitteekseen turvata suomalaisten liikkumista maahantulijoiden rikoksilta. Tällainen etnonepotistinen tehtävänasettelu on länsimaisen individualistisen, puolueettoman oikeuskäsityksen vastainen ja korostaa haitallisella tavalla maan sisäisiä jakolinjoja. Juuri tämänkaltainen yhteiskuntaa pirstova rajattu yhteisöllisyys on olennainen syy ongelmiin niissä maissa, joista tänne pyritään. Vaikka turvapaikanhakijat ovatkin aiheuttaneet Suomen turvallisuustilanteessa äkillisen hyppäyksen huonompaan suuntaan, niin eivät he ole ainoa eivätkä varmaankaan edes tapausten lukumäärässä suurin turvattomuutta aiheuttava ryhmä.

Jos haluaa ryhtyä suojelemaan yhteiskunnan turvallisuutta, on suojeltava kaikkia ihmisiä tasapuolisesti kaikilta uhkaajilta. Pahimmillaan riskinä on, että jos yhdet ryhtyvät perustamaan partioita suojaksi toisilta, niin toiset ryhtyvät perustamaan omia partioitaan suojaksi ensinmainituilta. Sellaista tapahtui Suomessa laajemmassa mitassa 1910-luvulla. Jäljet pelottavat, vaikka niistä ajoista ollaankin kaukana.

Koska olen erityisen nyrpiintynyt Odinin soturien itselleen valitsemaan nimeen, esitän siitä tässä välissä kaksi sivuhuomautusta.

Ensiksi: Meillä suomalaisilla on oma kulttuurihistoriamme ja omat muinaiset jumalamme. Odin ei kuulu heihin. Jos vastustaa sotilaskarkureiden ja Isis-veteraanien maahantunkeutumista, on jotenkin kornia tehdä se sotaisan maahantunkeutujajumalan nimissä.  

Toiseksi: Odin on germaanis-skandinaavinen jumala. Hän ei puhu englantia. Jos nämä katujen soturit haluavat välttämättä häntä palvella, olisivat sitten ottaneet nimekseen vaikka Odins hird. Siinä olisi sentään ollut jotain tyyliä ja kulttuurihistoriallista johdonmukaisuutta.

Klassisen dialektiikan mukaisesti Odinin soturit ovat jo saaneet soveliaan vastavoiman, pelleryhmän Loldiers of Odin. Media on raportoinut pellejen edesottamuksista sangen myötämieliseen sävyyn, noudattaen ilmeisesti logiikkaa "viholliseni vihollinen on ystäväni". Vaikka tämäkin logiikka joissain tilanteissa on pätevä ja jopa väistämätön, kuten Suomi joutui 1940-luvun alussa toteamaan, nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi mielestäni pyrittävä parempaan.

Odinin pellet ovat riekkuneet partioivien sotureiden ympärillä ja huudelleet näille herjoja, tarkoituksenaan kai provosoida väkivaltaa, jotta soturit näyttäytyisivät aggressiivisina ja vaarallisina. Toistaiseksi tämä ei ole onnistunut; soturien itsehillintä ja kuri ovat kestäneet. Pari pelleä sen sijaan on jo ehtinyt kiihottua häiriköimään rauhallista mielenosoitusta sen verran perusteellisesti, että poliisi katsoi tarpeelliseksi viedä heidät putkaan jäähylle. Perästä tuli sakkoja.

Kehottaisin itse kutakin kuvittelemaan, miltä vaikuttaisi ja miten uutisoitaisiin, jos Odinin soturit härnäisivät samalla tavalla esimerkiksi jotain rautatieaseman nurkilla päivystävää irakilaispartiota. Sitten voikin Kantin kategorisen imperatiivin hengessä miettiä, kuinka arvostettavaa tällainen käyttäytyminen loppujen lopuksi on.

Siinä on taas vakka kantensa valinnut, tai ehkä pikemminkin kansi vakkansa tässä tapauksessa.

Verrattoman paljon korkeatasoisempaa reaktiota edustavat joensuulaiset Kyllikin siskot. Ryhmän mainio esittelyteksti kertoo, millaista katupartiointi parhaimmillaan voi olla, ja irvailee samalla hersyvästi Odinin soturien julistukselle sekä erinäisille muille ajankohtaisille somekohuille.

Kahden sortin odinistit ovat erinomainen esimerkki kaikenlaisen katuaktivismin ikuisuusongelmasta: aihe kuin aihe, ensimmäisinä liikkeelle vaivautuvat kiihkomielisimmät kouhottajat. Tavalliset tasapainoiset ja järkevät suomalaiset eivät helposti lähde kadulle, vaikka aihetta olisikin. Heillä on elämässään kylliksi muutakin tekemistä. Varsinkaan katupartioinnin tapainen hieman vaarallinen ja yleensä aika tylsä toiminta ei ymmärrettävästi useimpia innosta.

Mitä sitten olisi tehtävä? En pidä katupartioita varsinaisesti tarpeellisina, ainakaan vielä. Vaikka katujen turvallisuustilanne onkin viime kuukausina vähän huonontunut, se on edelleen laajemmassa perspektiivissä hyvä, verrattiinpa sitten melkein mihin muuhun maahan tahansa tai Suomen omaan historiaan vähänkään kauempaa.

Jos kuitenkin viime syksynä toteutuneen kaltaisten tulijavyöryjen annetaan toistua tulevina kesinä, tilanne jatkaa huononemistaan ja ennen pitkää jotain on tehtävä. Itsestäänselvä ja ensisijainen toimi on, että poliisin rahoitusta ja vahvuuutta on kasvatettava nopeasti ja tuntuvasti. Kansalaisten vapaaehtoinen partiotoiminta olisi omiaan täydentämään poliisin näkyvyyttä ja läsnäoloa, joten toivon poliisin luopuvan nyreästä suhtautumisestaan ja oppivan näkemään vapaaehtoistoiminnan voimavarana eikä kilpailijana.

Poliisin myötämielisyys olisi tärkeää ennen muuta siksi, että mielestäni katupartiointi tulisi järjestää poliisin ohjauksessa. Poliisi voisi neuvoa ja ohjeistaa osallistujia, ja samalla voitaisiin vähän katsoa, millaista porukkaa toimintaan otetaan mukaan ja keitä ehkä mieluummin ei.

Toiminnan sisällössä sopisi ottaa oppia Kyllikin siskoilta. Katupartiolla olisi toki ennaltaehkäisevä vaikutus rikollisuuteen, ja joskus se varmaan joutuisi johonkin puuttumaankin ainakin poliisille ilmoittamalla, mutta ei sen päähomma mitään soturiurhoilua olisi. Paljon useammin katupartiolle tarjoutuisi tilaisuus auttaa esimerkiksi heikosti liikkuvaa vanhusta. Ja se myyttinen pulasta pelastettava neitokin olisi varmaan useimmiten bileillan päätteeksi bussipysäkille sammunut pissis. Partion ei myöskään tarvitsisi marssia ympäri kortteleita koko iltaa, vaan se voisi välillä poiketa vaikka kahvilaan, kauppaan, taidenäyttelyyn, tai tehdä muuta mukavaa yhdessä. Näin toiminta toivottavasti tuntuisi sen verran mukavalta, että siinä pysyisivät mukana vähemmänkin kiihkomieliset.

Toivotan siis katupartiot tervetulleiksi, jos ne toimivat hyvässä yhteistyössä poliisin kanssa ja ovat ehdottoman epäpoliittisesti järjestettyjä, ilman minkäänlaisten vastakkainasettelujen rakentamista. Vielä parempi vaihtoehto tosin olisi ongelmien ennaltaehkäisy, jotta mitään partioita ei tarvittaisi. Sekin olisi vielä tehtävissä, mutta liian moni vallankäyttäjä vaikuttaa yhä olevan sitä mieltä, että keinoja, jotka oikeasti tehoaisivat, ei vain voi käyttää. Arvovalinta sekin.
 

]]>
0 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210697-katupartioista#comments Katupartiot Turvapaikanhakijat Wed, 27 Jan 2016 11:19:04 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/210697-katupartioista
Unelmasta totta - demografinen projektio http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/204666-unelmasta-totta-demografinen-projektio <p>Maahanmuuttoviraston pari viikkoa sitten julkistaman ennusteen mukaan Suomeen tulisi tänä vuonna noin 50 000 turvapaikanhakijaa. Koska elokuun loppuun mennessä oli tullut 7 015 hakijaa ja syyskuussa tuli 10 836, ennuste perustunee yksinkertaisesti arvaukseen, että tulotahti vakiintuisi syyskuun tasolle. Nimittäin 4 * 10 836 + 7 015 = 50 359, ja pieni pyöristys tällaisissa arvioissa on tietysti aina paikallaan.</p><p>Katsotaanpa, mitä tämän tulotahdin jatkuminen hieman pidempään tarkoittaisi. 12 * 10 836 = 130 032 tulijaa vuodessa. Tähänastisista tulijoista on ollut miehiä noin 85 %. Ikäjakaumasta en ole tilastoja nähnyt, mutta uutiskuvista silmämääräisesti arvioiden useimmat ovat 20&ndash;40-vuotiaita. Oletetaan siis ronskisti ikien jakautuvan tasaisesti välille 20&ndash;40. Tällöin meille tulee kussakin ikäluokassa noin 0,85 * 130 032 / 21 = 5263 miestä vuodessa.</p><p>Mukana olevat naiset ja lapset lienevät enimmäkseen hieman varttunempien perheenjäseniä, eli useimmat 20&ndash;30-vuotiaat ovat naimattomia. Jos tilanne jatkuu nykyisenkaltaisena vaikkapa kuusi vuotta, niin sen jälkeen maahan on kertynyt naimattomia 25&ndash;30-vuotiaita miehiä 6 * 5263 = 31 579 kussakin ikäluokassa.</p><p>Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on tällä hetkellä 20&ndash;24-vuotiaita miehiä 174 762, naisia 167 324. Ikäluokkien koot ovat siis miehillä keskimäärin 34 952 ja naisilla 33 465.</p><p>Laskemalla edeltävät tulokset yhteen päädymmme arvioon, että kuuden vuoden kuluttua Suomessa on nykymenolla 25&ndash;30-vuotiaita eli perheenperustamisikäisiä nuoria aikuisia kussakin ikäluokassa noin 33 000 naista ja 66 000 miestä. (Pyöristin lukuja ensi kertaa tässä vaiheessa.)</p><p>Siis kaksi kertaa niin paljon miehiä kuin naisia. Jos Suomen väestöpyramidi on nyt vähän kapeatyvinen, niin tämän muuttoaallon jälkeen se vasta vinoutunut onkin. Mitä merkitsee yhteiskunnan vakaudelle, jos puolet avioitumisikäisistä nuorista miehistä jää ilman puolisoa oman tahtonsa vastaisesti?</p><p>Yllä olevia lukuja ei tietenkään pidä lukea varsinaisena ennusteena, koska laskelmassa ei ole lainkaan huomioitu esimerkiksi kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ja mahdollisia palautuksia eikä hallituksen suunnittelemien etuisuuksien leikkausten vaikutusta Suomen houkuttelevuuteen. Näiden toteutuminen on vielä hämärän peitossa, joten ei niiden vaikutusta tässä vaiheessa voikaan kvantitatiivisesti arvioida. Laskelma kuitenkin havainnollistaa sitä, mihin suuntaan menemme, jos toivotamme kaikki tervetulleiksi.</p><p>Lasketaanpa huvin vuoksi vielä vähän pidemmälle. 130 000 tulijaa vuodessa tekee 40 vuodessa 5,2 miljoonaa uutta asukasta tähän maahan. En edelleenkään ottanut huomioon mahdollisia käännytyksiä, mutta enpä laskenut tuohon myöskään perheenyhdistämisiä: ainakin osalla varttuneemmista tulijoista on kotimaassa vaimoja ja lapsia, jotka he varmasti haluavat luokseen. Niin, ja tällä aikavälillä heidän suurempi syntyvyytensäkin alkaa jo jotain vaikuttaa.</p><p>40 vuotta ei ole niin mahdottoman pitkä aika. Saatan itsekin olla vielä elossa vuonna 2055, jos hyvin menee. Tämän päivän suomalaiset nuoret aikuiset saavat siis viettää eläkepäivänsä, ja heidän lapsensa puolet elämästään, etnisenä vähemmistönä maassa, jonka valtaväestö koostuu irakilaisista, afgaaneista ja somaleista.</p><p>Unelmasta totta.</p><p>Ai että uskonko itsekään noihin laskelmiini? No, numerot eivät ole uskon asioita, mutta niiden takana olevat oletukset sopii kyllä kyseenalaistaa. Kuuden vuoden päähän ulottuva laskelmani on kuitenkin mielestäni suuruusluokka-arvioksi tulkittuna täysin realistinen, jos hallitus ei tee jyrkkiä muutoksia Suomen nykyiseen vastaanottopolitiikkaan. Pelkästään Irakin väestön<em>kasvu</em> on lähes miljoona ihmistä vuodessa; maailmasta eivät köyhät tervetulleeksi toivottamalla lopu. En myöskään pidä kovin todennäköisenä, että kaikki Lähi-idän ja Afrikan maat muuttuisivat lähivuosina niin rauhallisiksi ja vauraiksi, ettei ketään enää kiinnostaisi lähteä Eurooppaan parempaa elämää etsimään.</p><p>Sen sijaan tuo 40 vuoden laskelmani on kyllä ihan puuta heinää. Siksi en viitsinytkään sitä tuon tarkemmin tehdä. Nimittäin kauan ennen viiden miljoonan maahanmuuttajan rajan ylittymistä yhteiskuntamme vetovoima laskee sellaiselle tasolle, ettei tänne enää kukaan halua muuttaa, vaikka hallitukset eivät tekisi mitään vetovoimatekijöiden karsimiseksi. Itse asiassa kaikkein nopeimmin ja varmimmin juuri siinä tapauksessa.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Maahanmuuttoviraston pari viikkoa sitten julkistaman ennusteen mukaan Suomeen tulisi tänä vuonna noin 50 000 turvapaikanhakijaa. Koska elokuun loppuun mennessä oli tullut 7 015 hakijaa ja syyskuussa tuli 10 836, ennuste perustunee yksinkertaisesti arvaukseen, että tulotahti vakiintuisi syyskuun tasolle. Nimittäin 4 * 10 836 + 7 015 = 50 359, ja pieni pyöristys tällaisissa arvioissa on tietysti aina paikallaan.

Katsotaanpa, mitä tämän tulotahdin jatkuminen hieman pidempään tarkoittaisi. 12 * 10 836 = 130 032 tulijaa vuodessa. Tähänastisista tulijoista on ollut miehiä noin 85 %. Ikäjakaumasta en ole tilastoja nähnyt, mutta uutiskuvista silmämääräisesti arvioiden useimmat ovat 20–40-vuotiaita. Oletetaan siis ronskisti ikien jakautuvan tasaisesti välille 20–40. Tällöin meille tulee kussakin ikäluokassa noin 0,85 * 130 032 / 21 = 5263 miestä vuodessa.

Mukana olevat naiset ja lapset lienevät enimmäkseen hieman varttunempien perheenjäseniä, eli useimmat 20–30-vuotiaat ovat naimattomia. Jos tilanne jatkuu nykyisenkaltaisena vaikkapa kuusi vuotta, niin sen jälkeen maahan on kertynyt naimattomia 25–30-vuotiaita miehiä 6 * 5263 = 31 579 kussakin ikäluokassa.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on tällä hetkellä 20–24-vuotiaita miehiä 174 762, naisia 167 324. Ikäluokkien koot ovat siis miehillä keskimäärin 34 952 ja naisilla 33 465.

Laskemalla edeltävät tulokset yhteen päädymmme arvioon, että kuuden vuoden kuluttua Suomessa on nykymenolla 25–30-vuotiaita eli perheenperustamisikäisiä nuoria aikuisia kussakin ikäluokassa noin 33 000 naista ja 66 000 miestä. (Pyöristin lukuja ensi kertaa tässä vaiheessa.)

Siis kaksi kertaa niin paljon miehiä kuin naisia. Jos Suomen väestöpyramidi on nyt vähän kapeatyvinen, niin tämän muuttoaallon jälkeen se vasta vinoutunut onkin. Mitä merkitsee yhteiskunnan vakaudelle, jos puolet avioitumisikäisistä nuorista miehistä jää ilman puolisoa oman tahtonsa vastaisesti?

Yllä olevia lukuja ei tietenkään pidä lukea varsinaisena ennusteena, koska laskelmassa ei ole lainkaan huomioitu esimerkiksi kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ja mahdollisia palautuksia eikä hallituksen suunnittelemien etuisuuksien leikkausten vaikutusta Suomen houkuttelevuuteen. Näiden toteutuminen on vielä hämärän peitossa, joten ei niiden vaikutusta tässä vaiheessa voikaan kvantitatiivisesti arvioida. Laskelma kuitenkin havainnollistaa sitä, mihin suuntaan menemme, jos toivotamme kaikki tervetulleiksi.

Lasketaanpa huvin vuoksi vielä vähän pidemmälle. 130 000 tulijaa vuodessa tekee 40 vuodessa 5,2 miljoonaa uutta asukasta tähän maahan. En edelleenkään ottanut huomioon mahdollisia käännytyksiä, mutta enpä laskenut tuohon myöskään perheenyhdistämisiä: ainakin osalla varttuneemmista tulijoista on kotimaassa vaimoja ja lapsia, jotka he varmasti haluavat luokseen. Niin, ja tällä aikavälillä heidän suurempi syntyvyytensäkin alkaa jo jotain vaikuttaa.

40 vuotta ei ole niin mahdottoman pitkä aika. Saatan itsekin olla vielä elossa vuonna 2055, jos hyvin menee. Tämän päivän suomalaiset nuoret aikuiset saavat siis viettää eläkepäivänsä, ja heidän lapsensa puolet elämästään, etnisenä vähemmistönä maassa, jonka valtaväestö koostuu irakilaisista, afgaaneista ja somaleista.

Unelmasta totta.

Ai että uskonko itsekään noihin laskelmiini? No, numerot eivät ole uskon asioita, mutta niiden takana olevat oletukset sopii kyllä kyseenalaistaa. Kuuden vuoden päähän ulottuva laskelmani on kuitenkin mielestäni suuruusluokka-arvioksi tulkittuna täysin realistinen, jos hallitus ei tee jyrkkiä muutoksia Suomen nykyiseen vastaanottopolitiikkaan. Pelkästään Irakin väestönkasvu on lähes miljoona ihmistä vuodessa; maailmasta eivät köyhät tervetulleeksi toivottamalla lopu. En myöskään pidä kovin todennäköisenä, että kaikki Lähi-idän ja Afrikan maat muuttuisivat lähivuosina niin rauhallisiksi ja vauraiksi, ettei ketään enää kiinnostaisi lähteä Eurooppaan parempaa elämää etsimään.

Sen sijaan tuo 40 vuoden laskelmani on kyllä ihan puuta heinää. Siksi en viitsinytkään sitä tuon tarkemmin tehdä. Nimittäin kauan ennen viiden miljoonan maahanmuuttajan rajan ylittymistä yhteiskuntamme vetovoima laskee sellaiselle tasolle, ettei tänne enää kukaan halua muuttaa, vaikka hallitukset eivät tekisi mitään vetovoimatekijöiden karsimiseksi. Itse asiassa kaikkein nopeimmin ja varmimmin juuri siinä tapauksessa.

]]>
0 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/204666-unelmasta-totta-demografinen-projektio#comments Maahanmuttopolitiikka Maahanmuutto Väestö Väestökehitys Väestöpyramidi Mon, 12 Oct 2015 18:40:23 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/204666-unelmasta-totta-demografinen-projektio
On minullakin unelma http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/200137-on-minullakin-unelma <p>Viime viikkoina on puhuttu unelmista. Jos nyt minäkin sitten.</p><p>Unelmoin viisaasta ja sivistyneestä suomalaisesta kansakunnasta, jolla on yhteisistä arvoista kumpuava vahva keskinäinen luottamus. Unelmieni kansa on ylpeä juuristaan, kielestään, kulttuuristaan, ominaisluonteestaan ja saavutuksistaan. Niistä nousevan yhteenkuuluvuuden tunteen avulla se pitää huolta heikommistaan ja rakentaa vapaata, tasa-arvoista yhteiskuntaa. Unelmieni kansa pyrkii eroon paheistaan ja ottaa oppia muiden kansojen hyvistä piirteistä, oivalluksista ja erehdyksistä.</p><p>Unelmoin myös kansanvaltaisesta kansallisvaltiosta, joka edistää kaikkien kansalaistensa hyvinvointia mitään ryhmää syrjimättä tai suosimatta. Unelmieni valtio ei luovuta valtaansa ylikansallisille organisaatioille mutta jakaa sitä auliisti paikallistasolle ja turvaa itsemääräämisoikeuden paikallisille vähemmistöille. Se tekee kansainvälistä yhteistyötä silloin kun siitä on hyötyä ja kantaa aina oikeudenmukaisen osansa maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisusta.</p><p>Ja vielä unelmoin poliittisesta keskustelusta, jossa eri mieltä olevia ei miellettäisi vihollisiksi eikä leimattaisi haukkumanimillä. Jossa argumentoitaisiin maltillisesti, rehellisesti ja asiaperustein takertumatta muiden keskustelijoiden henkilöön tai sidonnaisuuksiin. Jossa ei pyrittäisi voittoon vaan sovintoon.</p><p>Myönnän: tämä on lapsellista ja höpsöä.</p><p>En ole varma, onko tällaisia unelmia hyvä alkuunkaan elätellä, saati sitten kertoa niistä. Unelmat ovat nimittäin vaarallisia.</p><p>Kommunisteilla oli sata vuotta sitten kaunis ja uljas unelma ihanneyhteiskunnasta Venäjällä, ja Suomessakin. Niin oli myös natseilla 1930-luvulla Saksassa. Kummatkin uskoivat unelmiinsa. Siksi he ryhtyivät niitä toteuttamaan kaikin voimin ja kaikin keinoin. Tulokset tiedämme.</p><p>Unelmiin ei pidä uskoa. Unelmointia eivät rajoita luonnonlait eivätkä ihmisten vajavaisuudesta ja raadollisuudesta seuraavat yhteiskunnalliset lainalaisuudet. Siksi useimmista unelmista ei voi tulla totta, ja toteutusyritys johtaa helposti aivan muuhun kuin mikä oli tarkoitus. Unelmoija, joka ei tätä ymmärrä, voi tulkita unelman ja todellisuuden eron osoitukseksi siitä, että ihmiset, jotka eivät jaa hänen unelmaansa, silkkaa pahuuttaan estävät sen toteutumisen. Siitä loogisena johtopäätöksenä on kyseisten ihmisten nujertaminen &ndash; tai saman tien poistaminen.</p><p>Ehkä unelmointi silti on terveellistä, kunhan unelmien ja todellisuuden raja säilyy selvänä. Ehkä unelmista voi joskus saada pienen vihjeen siitä, mikä voisi olla hyvää, tärkeää ja oikein. Kun sitten työntää syrjään unelman ja ryhtyy miettimään, tuo pieni vihje alitajunnassa, sitä, millaisia ratkaisuja todellisuudessa pitäisi tehdä, jotta todellisuus muuttuisi hiukan paremmaksi, niin ehkä siitä joskus voi seurata jotain hyvää.</p><p>Mutta silloinkin pitää muistaa, että eri ihmiset löytävät onnea hyvin erilaisista asioista, joten heidän unelmansakin ovat hyvin erilaisia. Eikä minun unelmani ole yhtään sen yleispätevämpi suuntaviitta kuin kenenkään muunkaan.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viime viikkoina on puhuttu unelmista. Jos nyt minäkin sitten.

Unelmoin viisaasta ja sivistyneestä suomalaisesta kansakunnasta, jolla on yhteisistä arvoista kumpuava vahva keskinäinen luottamus. Unelmieni kansa on ylpeä juuristaan, kielestään, kulttuuristaan, ominaisluonteestaan ja saavutuksistaan. Niistä nousevan yhteenkuuluvuuden tunteen avulla se pitää huolta heikommistaan ja rakentaa vapaata, tasa-arvoista yhteiskuntaa. Unelmieni kansa pyrkii eroon paheistaan ja ottaa oppia muiden kansojen hyvistä piirteistä, oivalluksista ja erehdyksistä.

Unelmoin myös kansanvaltaisesta kansallisvaltiosta, joka edistää kaikkien kansalaistensa hyvinvointia mitään ryhmää syrjimättä tai suosimatta. Unelmieni valtio ei luovuta valtaansa ylikansallisille organisaatioille mutta jakaa sitä auliisti paikallistasolle ja turvaa itsemääräämisoikeuden paikallisille vähemmistöille. Se tekee kansainvälistä yhteistyötä silloin kun siitä on hyötyä ja kantaa aina oikeudenmukaisen osansa maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisusta.

Ja vielä unelmoin poliittisesta keskustelusta, jossa eri mieltä olevia ei miellettäisi vihollisiksi eikä leimattaisi haukkumanimillä. Jossa argumentoitaisiin maltillisesti, rehellisesti ja asiaperustein takertumatta muiden keskustelijoiden henkilöön tai sidonnaisuuksiin. Jossa ei pyrittäisi voittoon vaan sovintoon.

Myönnän: tämä on lapsellista ja höpsöä.

En ole varma, onko tällaisia unelmia hyvä alkuunkaan elätellä, saati sitten kertoa niistä. Unelmat ovat nimittäin vaarallisia.

Kommunisteilla oli sata vuotta sitten kaunis ja uljas unelma ihanneyhteiskunnasta Venäjällä, ja Suomessakin. Niin oli myös natseilla 1930-luvulla Saksassa. Kummatkin uskoivat unelmiinsa. Siksi he ryhtyivät niitä toteuttamaan kaikin voimin ja kaikin keinoin. Tulokset tiedämme.

Unelmiin ei pidä uskoa. Unelmointia eivät rajoita luonnonlait eivätkä ihmisten vajavaisuudesta ja raadollisuudesta seuraavat yhteiskunnalliset lainalaisuudet. Siksi useimmista unelmista ei voi tulla totta, ja toteutusyritys johtaa helposti aivan muuhun kuin mikä oli tarkoitus. Unelmoija, joka ei tätä ymmärrä, voi tulkita unelman ja todellisuuden eron osoitukseksi siitä, että ihmiset, jotka eivät jaa hänen unelmaansa, silkkaa pahuuttaan estävät sen toteutumisen. Siitä loogisena johtopäätöksenä on kyseisten ihmisten nujertaminen – tai saman tien poistaminen.

Ehkä unelmointi silti on terveellistä, kunhan unelmien ja todellisuuden raja säilyy selvänä. Ehkä unelmista voi joskus saada pienen vihjeen siitä, mikä voisi olla hyvää, tärkeää ja oikein. Kun sitten työntää syrjään unelman ja ryhtyy miettimään, tuo pieni vihje alitajunnassa, sitä, millaisia ratkaisuja todellisuudessa pitäisi tehdä, jotta todellisuus muuttuisi hiukan paremmaksi, niin ehkä siitä joskus voi seurata jotain hyvää.

Mutta silloinkin pitää muistaa, että eri ihmiset löytävät onnea hyvin erilaisista asioista, joten heidän unelmansakin ovat hyvin erilaisia. Eikä minun unelmani ole yhtään sen yleispätevämpi suuntaviitta kuin kenenkään muunkaan.

]]>
3 http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/200137-on-minullakin-unelma#comments Meillä on unelma Wed, 12 Aug 2015 18:58:24 +0000 Tiera Laitinen http://impivaara.puheenvuoro.uusisuomi.fi/200137-on-minullakin-unelma